XIX.
Oli Kesäkuun heleä Lauantaipäivä. Sinisenä kaarteli hulakka taivas ja rantoja huuhteli etelän vaisu läikkä, kun tytöt lähtivät kirkolle rippikouluun. Kevätahavassa valaistut sileät aivinapaidat, suppuhelmaiset matkahameet päällä ja tuohivirsut jalassa, pyöreät kansipäälliset tuohivakat käsissä vaatteita täynnä, ja leveäviilekkeiset ruskeat eväskontit selissä tytöt äänettöminä ja kumaroissaan astuivat tuskin koitavaa kivistä polkua, ja valkeat virsun pohjat vilkkasivat askelten vaihtuessa…
Tuli taloja eteen, jäi jäljelle. Tuli toisia yhtä tuntemattomia, mutta ne jäivät jälkeen samaa tietä. Tie suureni kerta kerralta. Sattuipa tien sivuun askarteleva työmies, mutta nähtyään matkalaiset unhotti hän työnsä ja tyhmännäköisenä seisahtui katsomaan kulkijoita, silmäili jokaista erikseen, silmäili kunnes tie kiertyi metsän suojaan ja matkue sinne hupeni jymisevää tietä.
Tytöt joutuivat Puolukkavaaran mujukkosantaiselle harjalle, jossa eteen aukesi ääretön avaruus täynnä salmikkaita järviä, tummaharjaisia hongistoselänteitä, kuusikkokumpuja ja pensaikkaita lehtoisia alangoita. Maahan laskivat he konttinsa ja sankavakkansa ja istahtivat someroiselle puolainvarsitöyräälle. Silmäillen avaruuteen pyyhkivät vesiherneisiä kasvojaan. Sanna silmäili etelän rannalle ja virkkoi:
"Olisi siinä katselemista, mutta kun ei tiedä enempää kuin Mujukko-Lassi takistaan, mitä vaatetta mikin paikka on. Mikähän tässä on mitäkin seutua?… Mutta tuleepa tuolta eräs, kysytään siltä. Mutta kuka oikeastaan on tuo tulija? On se olla vähällä niinkuin Keppi-Tuovinen, vanha sotamies. Minä näin sen viime talvena Koivukankaalla, kun sitä talon ukkoa hain uunin tekoon… Ja sehän se onkin. No mikä tuonkin nyt tuohon utautti? Siinä on mies, ei säkissä."
Keppi-Tuovinen lyyhäten läheni tyttöjä; väljät housun lahkeet hölttäsivät alastomissa nilkoissa. Seisahti keppiään vasten.
— "No ompa siinä joukkoa kuin Helluntain epistolassa."
Sanna: "Kateen paljo vaan ei vaivannähneen."
Ukko: "Mitä tässä ja mihin matka?"
Vappu: "Kirkolle päin."