Sanna: "Sen takana aivan lähellä on meidän koti."
Ukko: "Tuo idänrantaan urkeneva mustanharmaa matala juova on peurarikkaan Linturovan aarniometsäinen selänne… Mutta tässä etelän suulla tämä tuuhea muhkea kannas on Kirkkomännikkö, ja tuo tumma huippu, joka kohoaa siitä männiköstä ja katkaisee taivaanrannan, on kirkontorni. Sen juurella tuo monikattoinen talo, tuo, jonka akkunat nyt leimuavat kuin tulessa, on pappila. Tuokempana tuo monilahtinen järvenrentale on Ruokojärvi, ja sen rannoilla noissa valkeaikkunaisissa taloissa elävät ne kirkonkylän pohatat… Tämä järvi tässä likellä, johon kuvastuu tuo valkea männikköniskainen santatörmä, on se mainio kirkasvetinen ja lohinen Luomajärvi… Ja tuossa tuon lehtoisen niemen kainalossa on minun syntymäkotoni. Siitä ovat muinoin minun isoisältäni vihavenäläiset polttaneet elon ja elämisen… No niin, mitäpä niistä muistelee. Pitäisihän kävellä jämpiä. Terveeksi jääkää!"
Sanna: "Tervennä menkää!… Mutta missä täällä kirkolla asua
Juken-Maija, löytäisimmekö häntä?"
Ukko katsahti kirkkoon päin, sanoi:
"Kyllä sen löydätte. Lähellä pappilaa täältä mennessä ensimmäinen talo, siinä portin korvassa matalarappusinen tuparötykkä, siinä se on… Hyvästi nyt!"
Sanna: "Hyvästi, hyvästi!"
Ukko kääntyi matkalleen.
Tytöt jäivät istumaan ja katselivat ukon neuvomia tienoita.
Mutta viimein Auno virkkoi:
"Ilta istuin tulee. Lähdetäämpä lopettamaan matkaa."