"Veisasi vaan että männikkö helisi. Sitte kun pappi rupesi saarnaamaan, niin täydeltä suulta rallatella loilotti koko pitkän kirkon-ajan ja käsillään matki viulun soittoa. Näin vaan hajasi käsillään. Tässä vasemmassa kädessään oli pitelevinään olkapäätään vasten viulua ja sormillaan muka rimpotteli kieliä ja oikealla kädellään rokaa sysäsi. Ja näin koko ruumiillaan pani yhteen mukaan. Sitäkös kirkkomiehet kirkon ikkunasta katsoivat ja naurun tirskuntaa kuului rahvaasta. Ei silloin rovastin saarna maistunut millekkään, Kun tekin olisitte saman tehneet, ruvenneet yhteen ääneen laulaa lojottamaan ja olleet iloiset vaan, niin olisi ollut paras kunnia mokomalle pyydyspaikalle… Noo… Ette siinä ole pahenneet ette neulan edestä! On siinä moni ollut eikä ole pahennut. Oli kerran Salmijärven lautamieskin, vaan herrastuomarinapahan istuu oikeudessa. Olkaa huoletta vaan… Vai sinne virsupään kouluun muun hyvän lisäksi. Siitä ei tule mitään, ei kerrassaan mitään! Se lukkari, se se vasta mies on! Se tappelee ja teluaa niiden koulittavainsa kanssa. Ja mitä ne siellä oppivat? Sillä tyttökoilakkeellaan se aina muka opetuttaa. On se sekin koko mamselli. Kunhan kolmottaa vaan, nokka tavarata. Ei ole kelvannut kenellekkään, vaikka on sitä isä-hyvänsä koettanut kaupita sinnekkin tännekkin, tuollekkin tällekkin. Mutta näkevät toki alalleen… Kaikkea sentään!… Mutta ei se ole totta että te tulette lukkarin kouluun. Minä kun otan vielä koiranturkin päälleni, niin minun nimeni ei ole Juken-Maija, jos en minä saa sitä asiaa muuttumaan. Sanokaa minun sanoneeni. Älkää itkekö, antakaa ilveksen itkeä, sillä on silmät isommat ja enempi vettä. Minä lähden rovastin puheille. Saatte vaan nähdä, että muuttuvat myllyssä jauhot… Sekö sen sisään nyt meni, mokoman läskipään! Sen sanon, että kuulee kyllä kuminakakkunsa, jos nyt hyvästä ei ole apua. Minä olen sillä sydämmen nousemalla. Mutta ei se toki kuvattelekkaan hommatakseen teitä lukkarin kouluun, kun minä saan sille rannat oikoa. Tulee se sen verran älyynsä, että ei pakota teitä lukkarin kouluun. Minä menen…"
Maija meni, että häntä huiskahti oven raosta.
Tytöt ne istua tupottivat penkillä, mutta kasvot rupesivat jo kalkastumaan ja silmänluonne näytti suveutuvan.
Sanna punalti päätään ja virkkoi:
"Mutta olisi se koko apaja mielestäni, jos tuo akka saisi ne piiput kääntymään."
Riikka: "Pankootpa nyt vaikka suolaan. En perusta, tehkööt vaan mieluistaan. Ei ole köyhä edessäkään jos ei reessäkään. Varokoot vaan vanttuitaan tästä puoleen! Kävi äsken niin sydämmelleni tuon Martan tähden, että joko otan sitä rumpua ja heitän, että märäksi sijaa jää."
Kerttu: "Mitäpä uhkailemme, omat on pyytämät oravat. Syystä on sepälle palkka."
Auno: "Sen minäkin sanon, että pidetään saaliinaan ja ollaan vasta viisaampia."
Riikka: "Mitä me olemme tahtoneet? Mahtoi sekin kärpästenpyytäjä-körpiö seista murnottaa siinä penkinkorvassa varustamassa sille linttakavion pahnueelle ettemme olisi tietämättämme menneet siihen mokomaan kalttopäiden penkkiin. Olisi tuon saihon malttanut olla käymättä. Sanoppa, oliko se meidän syy?"
Kerttu: "Eipä se kuitenkaan tule sillä takaisin."