"No mitäs nyt kuuluu? Ei tainnut luku juostakkaan. Vai niistä olette pahoillanne?… No onko teille mitä tullut?… Määrättiinkö lukkarin kouluun vai mitä?"
Kerttu: "Niinhän ne…"
Maija: "Mutta mikä Martalla, kun pitelet jalkaasi?… Mitä Jumalan nimessä tämä on? Onko koira repinyt?"
Riikka: "Panivat jalkapuuhun ja tapasi se hänen tautinsa, niin siinä riehnäsi tuommoiseksi."
Maija löi kädellään reiteensä, vihelti, pyöritti päätään.
— Jalkapuuhun! Herra Jumala! Jalkapuuhun! Nyt minä kummia kuulen! No mistä syystä se oli muka tulevinaan?
Sanna pyyhki silmiään.
— Emme tienneet sitä niin pahaksi: tänä aamuna katsoimme akkunasta kirkkoon, niin unilukkari näki sen ja sanoi rovastille, niin siitä.
Maija: "Siinä oli muka syy! Se unilukkari hölkkähousu, sen tulinen koiranhierin! se se on taasen lieskutellut rovastille. Sille minä olen niin vihainen; että jos olisi hampaani raossa, niin heti rasahtaisi. Sen sanon… Vai jalkapuussa!… Mutta kun olisitte antaneet kokan kokasta. Olisitte tehneet samoin kuin tässä taonnoissa pyhänä Lentuan Iisko, se mainio viulunsoittaja. Se poika ei paljon surrut. Kirkossa kun ruvettiin virttä laulamaan, niin Iisko kohti kulkkuaan veisasi, että:
"ain veisatkaam talonpojille, torppareille toisinaan, herroille ei milloinkaan.