"Sitte rupesi lauhtumaan. Edestakaisin murrolla suin kävellä vökkäili kotvasen salinsa lattialla; tuli sitte minun luokseni, sanoi:
"'No, opeta sinä niitä vähänkään lukemaan, niin tulkoot syksyllä tänne kouluun.'
"Minä kiltisti sanoin: 'Minä en opeta vähä, minä opetan ne ikäänkuin omat lapseni. Aivan kuin omat lapseni minä ne opetan. Ne ovat turvattomat orvot, äitistään jääneet pikkuisiksi ja isä ei osaa lukea itsekkään, niin eiväthän ne sormestaan ime. Kyllä minä ne opetan ihan kuin omat lapseni. Ja olenhan minä niitä jo opettanutkin viime talvena. Ilman minua eivät tuntisi iitäkään. Kyllä minä, joka olen alustakin opettanut, opetan vieläkin. Sen minä sanon vieläkin, että minä opetan ne ihankuin omat lapseni.' Sitte rovasti tuli jo hyväksi, kättäni puristi ja sanoi:
"'Hyvä, hyvä! Minä luotan teihin…' Niin kyllä se on totta, että vaikka muita olisi mennyt, niin ei olisi voittanut tätä asiaa. Ja parastaan piti panna minunkin. Mutta sen minä sanonkin, että jos eivät olisi minulle perään antaneet, niin eivät olisi viiteen suveen näpänneet minua hieromaan. Ja se ei olisi ollutkaan pieni loukonen pappilalaisille. Ja sempä taisivat muistaakkin, että parempi on olla sepän vihoissa kuin kupparin vihoissa."
Sanna: "Teidän pitää nyt lähteä meille. Voi, voi, kun pääsemme kotiin! Voi, voi! Se on enempi kuin emälammas ja kaksi karitsaa. Voi, voi, kun olitte hyvä."
Vappu: "Kyllä se oli koko apaja!"
Kerttu: "Oli se hyvä… Kyllä kai lähdette meille ihan nyt yhteen matkaan?"
Auno: "Ja kyllä me kannamme neuvonne mitä vaan on maanpäällistä."
Maija: "En suinkaan minä tässä juurillani ole. Pääsen kai minä. Ja mitäpä se paranee, kun on lähdöksi niin lähdöksi. Mitäpä tässä on, pannaan vaan pillit pussiin ja soitetaan suolla mennessään… Alahan laittaa, Pentti, itseäsi… Mutta mitenkäs se on Martan jalka, kykeneekös se matkalle?"
Martta nousi seisalleen, polki maahan tönkeän jalkansa ja virkkoi: