Syrjiinsä katselematta, umpisuisina kirjavana raitana tytöt kävellä jylkkäsivät, että jytisi santainen tie ja helteisesti paistoi läntinen aurinko.
XXII.
Myöhä oli jo ilta, kun vasta saavuttiin kotiin.
Yöteloillaan oli jo Pieto. Kontuladossa se oli Pieton vuode. Selällään hän kädet pään taakse heitettynä maata keiotti heinäisellä vuoteellaan; suu selällään syvästi nukkua kahitti ja tuolloin tällöin kurkussa kakerti karkea kuorsaus ja silloin jätisi partainen leuka.
Maija kuikisti ovelta latoon, virkkoi:
"Nukkuuko Pieto?… Hoi! nukkuuko Pieto?… Hoi, nukkuuko Pieto?…
Ei se näy heräävän, jos ei repäse."
Maija meni Pieton luokse, nykäsi varpaasta.
— Pieto kuule! Kas, älä nyt niin säikähdä; minähän tässä olen. Vai etkö sinä muistakkaan? Juken-Maijahan minä olen.
Pieto kimposi istulleen ja pyörein silmin suu auki katseli Maijaan eikä näyttänyt ensin tajuavan mitään. Mutta sitte selveni, kysyi: "Mitä nyt?"
Maija: "Minä tulin tänne teille tyttöjä lukemaan opettamaan. Rovasti laittoi minut. Olivat nuo tytöt siksi huonoja lukemaan, ettei saattanut ottaa rippikouluun. Se rovasti se kun on niin tarkka kaikessa, niin kätten mahtain laittoi minut opettamaan tänne kotiin. Tytötkin tulivat kaikki kotiin. Mutta nouseppa nyt katsomaan minun poikaani, kuinka se on kasvanut. Se on niin paljon kasvanut ja miehistynyt sitte talvellisen, että tuskin tunnet. Tulehan katsomaan, se on täällä pirtissä."