Maija tuli rappusille; kääri kirjan vaatenyyttyynsä.
— No nyt se oikesi. Hyvä siitä nyt tuli. En tuota ennen miettinyt… No lähdetään nyt pappilaan. Mutta tästä kirjasta ei siellä saa puhua ei mitään.
Pieto pani konttia selkäänsä, virkkoi: "Mitäpä hänestä."
Sen sanottuaan lähti Pieto astumaan pappilaan ja Maija nyyttyneen pyörähti jälkeen.
XXIII.
Oli Syyskuun kuutamoilta. Kaksi pitkää viikkoa oli kulunut siitä, kuin tytöt olivat lähteneet rippikouluun. Pystyvalkea paloi takassa enemmän Pyhä-illan kunniaksi kuin tarpeen vuoksi. Tulen-paisteella ne Pieto, Pentti ja Maija istuivat. Pieto varasi kyynäspäillään polviinsa, Kaulalle riippuva karkea tukka oli käännetty korvalehtien taakse. Tyytyväinen loimo ruskeissa kasvoissa, hartiat koukussa, hän siinä istui, hampaissa lyhytvartinen piippunysä. Harvasteesen vedellä lupsautteli savuja ja harmailla silmillään raukeasti katseli tuleen rientäviä, valkeita savurenkaita.
Maija se sierattuneet, pinttyneet kädet helmassaan, pienet jalkoterät ristissä, kasvot ikäväntuulennäköisinä istui vähän ulompana Pietosta ja Pentistä ja katseli tuleen; katseli pirtin kaikille suunnille ja virkkoi:
"Kumma, kun eivät ala jo tulla ne kirkkomiehet… No eiväthän ne liioin ole kerinneetkään, jos ovat päässeet rippikoulusta. Myöhään niitä on kirkossa pidetty."
Pieto kohotti hartioitaan ja virkkoi:
"Eivät ole niin lapsia enää; kyllä sieltä tulevat, kun joutuvat."