Saviset kengät jaloissaan, piikkoloimiin kudotut karkeat työhuivit päässä ja ojamultaan tuhranneet päällystakit päällä, ne vyönsiisnalla sidottu kiinni ja kinttaat käsissä he kokoontuivat kartanolle. Mutta siinä seisahtuivat kuuntelemaan Sepelin haukuntaa, joka lakkaamatta kuului Parsikorven takaa. Kertun kasvot kalvistuivat, viskasi tulisen silmäyksen toisiin ja virkkoi:
"Nyt ei ole hyvin asiat! Siellä on mikä lienee, kun Sepeli noin haukkua räyskyttää… Kuulkaa tuota!… Ja ulvoo niin kamalasti… Siellä on mikä lie… Emme saa sinne sulin käsin lähteä; täytyy meidän ottaa kättä pitempää mukaan."
Auno: "Minä otan kirveen."
Katri: "Minä otan rautahangon."
Riikka: "Minä otan korennon."
— Nurkan vierestä otti koivuisen korennon, katsahti sitä pitkin päästänsä, nosti olalleen ja sanoi:
"Tuon otan, ei ole tyhjä silloin näpissäni."
Reeta: "Mutta mitäs minä ottaisin?… Korennon otan minäkin, tuon suuren koivuisen korennon otan."
Saara: "Mutta mitäs minä, Kerttu. Katsoppas, Auno, luhdin loukosta isän karhukeihäitä, näkyisikö yhtään, vaan ovatko kaikki matkassaan."
Auno pistäysi luhtiin, kopelehti siellä ja virkkoi: