Katri nousi istulleen, öljäkästi katseli ympärilleen, sylki maahan ja kasvoille palasi virkeä puna. Katseli kirkkaasti toisiin.
— Eikö isä olekkaan kuollut? Voi, voi, minä säikähdin, kun otsa oli verissä, vihlasi niin pahasti sydämmyksiäni, että paikalla maailma meni mustaksi silmissä. Ja niin tuntuu pahalta vielä nytkin… Hyvä, ettei ole isä kuollut… Antakaa minä tässä mättäällä köllötän; hoitakaa isää… Minkätähden se vielä makaa?… Valehteliko Kerttu?
Kerttu: "Sinuahan minä sanoin, että ei tämä ole kuollut."
Katri: "Mitä se Reeta itkee? Kyllä minä tästä toinnun, kun vähän levähdän. Teki vaan niin pahaa."
Kerttu: "Mutta päreet loppuvat meiltä tällaisilla; pitää ruveta rahnikoimaan, miten saisimme kotiin. Emmehän sitä petojen ruuaksi jätä."
Auno: "Mitäpä siinä on. Otetaan vahva korento, sidotaan siihen vitsoilla ja vuoroon kannetaan."
Katri: "Minuako? Kyllä minä pääsen omin jalkoineni."
Auno: "Älä sinä nyt pidä huolta; levähdä nyt vaan."
Kerttu: "Tuossapa on vitsa tuossa koivupehkossa. Anna, Reeta, veistäsi, minun on jäänyt kotiin."
Reeta ojenti veitsen.