Auno nousi mättäälle istumaan, nikotteli, täytti vielä rintansa palkeet kerran ja kasvojaan käsillään painaen laski ulos pari katkonaista ahdasta huokausta, sormillaan venytteli silmäluomiansa ulospäin; otti tulukset taskustaan, otti taulalevystä palasen, asetti näpin tarkalta piin päälle ja alkoi iskeä. Säkenet loikahtelivat, että hongista välkkyi ja korvessa kaikuivat kimeät iskut. Mutta taula ei syttynyt. Auno viskasi sen taulan metsään, virkkoi:
"Lieneekö näpistä kastunut."
Otti uuden taulapalasen, asetti sen piin terävimmän laidan päälle ja iski taasen. Säkenet leimahtivat ja kolme kiiltävää silmäkettä ilmestyi taulapalan laitaan. Ne rupesivat suurenemaan ja taulan niepseä savu alkoi löyhähdellä kuusten helmoilla. Tulikuppiin pani Auno palavan taulan, puhalteli siihen, että se kiihtyi ja otsaan jo paistoi punertava koite. Otti pärepuikon, kastoi sen kärkeä kihisevässä tulikivessä; kosketti sitte hiiltyneeseen taulaan. Silloin remahti iloinen sinertävä tuli kipelehtävän puikon kärkeen. Mutta heti valkeni tuli, puikko syttyi palamaan ja vakaaksi aukeni lähinen tienoo. Auno otti päreen, sytytti sen ja katseli ympärilleen, virkkoi:
"Mikä Katrilla?"
Kerttu kumartui katsomaan, puisteli hermottomasta kädestä ja virkkoi:
"On pyörtynyt… Kasvot ovat kuin haavan lastu."
Auno puisteli olkapäästä.
— Nouse pois!… Katri, nouse pois!…Ka ei se tiedä tälle ilmalle!
Kauhistuen hyppäsivät Reeta, Saara ja Riikkakin, pyörein silmin katselivat Katria. Reeta löi rintaansa ja parahti; "Kuollut! Voi rakas, voi, voi!" Kerttu tarttui Reetaa olkapäähän.
— Älä nyt… ei tämä ole kuollut… Kas niin, jo tointuu!…