"Enkös arvannut, että tappavat ne!"
Silloin kaatua roiskahti selälleen maahan.
Sitä eivät toiset näkyneet huomaavan. Käsillään rintojaan painaen parkuen itkivät ja voivottelivat, Ja metelöitsevä kaiku levisi öiseen hongistoon. Tuskan hiki tihkuili otsista ja yksi kerrallaan laukeilivat maahan kasvoilleen ja sammaleiseen mäkeen purkivat palavia kyyneliään, karvaita huokauksiaan ja kaikuvia tuskanhuutojaan. Sepelin haikea ulvonta lisäsi kaikua.
Mutta viimein Sepeli alkoi pitkällä kielellään loiskia Kertun korvallista, heilutti häntäänsä ja vokisi epätoivoisesti. Siitä Kerttu virkistyi, tapasi vasemmalla kädellään silitelläkseen Sepelin päätä ja virkkoi: "Sepeli, Sepeli, älä hätäile."
Siitä nousi seisalleen ja veti keuhkoihinsa tutisevan henkäyksen. Kasvot kurtistuivat, kyynelsarja tulvahti silmistä, ulos puhalti rinnasta sakea huokaus, mutta käsillään puristi suutaan, ettei päässyt parahtamaan. Puhalti kolmisen paksua huokausta ja siitä rupesi rinta huoppenemaan. Pyyhki takkinsa hihalla kasvojaan, karasti pari kertaa kurkkuaan ja tyynesti virkkoi:
"No tointukaa nyt pois… Eihän tämä parkuin parane… Tullut on se, mikä on tullut… No tointukaa pois!"
Reeta: "Voi, voi, kuollaan pois!"
Riikka: "Kun voisin niin…"
Kerttu tuokion perästä taasen, kun asetti oman rintansa, virkkoi:
"Emme saata mennä menneen jälessä… Kenellä on tulukset?"