Riikka: "Samaa pelkään minäkin."
Katrilta parahti itku.
— Pidetään kiinni isän ruumiista, luetaan rukouksia ja veisataan virsiä mitä osataan.
Riikka: "Millä äänellä sitä veisataan? Ei äänen pihausta lähde koko joukosta."
Katri: "Herra siunatkoon! Voi, voi sentään!"
Kerttu: "Tyhjä pelko se on. Koivukankaan Matti-kato oli riimuurarien uskossa; se oli jo eläissään luvannut itsensä pahalle. Toisin on laita tuon vainaan kanssa. En tiedä jumalisempaa miestä kuin isä on ollut. Ei sitä kertaa ole maata pannut, ei noussut, ei syönyt ei juonut, ettei olisi siunannut itseään. Eikä ole kirousta kuultu hänen suustaan, eikä ole turhia puhunut. Kyllä, Jumalan kiitos, ei toki ole pahalla valtaa tuon ruumiin yli."
Auno: "Niin toki luulen minäkin."
Reeta: "Mutta mitäs vasten tuommoista ilvettä pitäisi? Onhan isä voinut luvata itsensä jollekkin metsänpeikolle tai Tapiolle, että paremmin lintuja saisi. Olenhan kuullut semmoistakin. Ja onhan isä saanut lintuja ja kaikkia viljoja, ettei ole likellä vertaa. Kyllä minä pelkään. Sinä, Kerttu rakas, koettele sinä, etteihän se ole jo vienyt."
Riikka: "Ollaanhan tässä yhdessä läjässä."
Auno: "Tässä ollaan!" Kuusen juureen hyypiysivät taasen tytöt yhteen kikamaan ja seurasivat korvillaan sitä outoa ääntä, joka kuului parsikankaan hongistosta toisakseen aina toiselta suunnalta… Mutta kuului vähänen humina ja kohta aivan likeltä korkea naraus ja perästä: kutti, kutti… kutti, kutti… kutti, huu-uuh, huu-uuh, ähäs!