Sanna: "Mikä tuska teillä täällä? Eihän vaan tuo huuhkain teitä täällä pelottane?"
Kerttu: "Mikä huuhkain?"
Sanna: "Joka tuolla hongistossa ilventelee, tuo… kuulehan nyt, kun se nauraa… Se on huuhkain, ja kuuluupa poika olevan nyt niin mielissään, että oikein! Kuuleppa miten se siellä rähähtelee! Kas, kas, mitä kukertaa! On sille raihnalle sattunut melkein ilkeä ääni, on se viimeisen vierimmäinen. Matta harvoin se toki on äänessä. Siitä se on hyvä… No tuoko teitä on pitänyt kissan linnassa täällä? Paras hirmu teillä nyt on ollut! Ja ihmisrievut oikein äänensä menettäneet!"
Kerttu käänti puheen toisaalle.
— Ei täällä ole tyhjä asiana. Tuohan tänne tulta.
Sanna ja Vappu astuivat tulen kanssa toisten tyttöin luo, jotka, kun kuulivat Sannan puheesta, että huuhkain oli heitä pettänyt, istuivat vähän noloina kuusen juurella ja helmoillaan peittivät koukussa olevat jalkansa.
Kun Sannan riemakka tuli valasi ruumiin, niin silloin pöllistyivät
Sannan ja Vapun silmät. Kauhistuen Sanna virkkoi:
"Mitä tämä? onko isä tuossa?"
Kerttu: "Isä on siinä."
Vappu: "Mitä Jumalan nimessä tämä on?… Mitä? kertokaa toki."