Sanna: "Kertokaa toki!"
Kerttu: "Riennetään kotiin, sitte vasta kerromme juurten-jaksain."
Kotiin lähtivät tytöt rientämään takkoineen.
Mutta vettä alkoi tihkua aamuyön murheinen taivas. Ja ennenkuin joutuivat puolimatkaan oli sade kiihtynyt niin veteväksi, että tulenpito päreissä oli aivan mahdotonta, ja niin jäivät kuin jäivätkin öisen sateen jalkoihin. Mutta pääsivät kuitenkin tutuimmille tienoille ja utausivat pääsemään kotiin vievälle karjan polulle. Sitä tien kuuskaa jalkatarkalta päästiin eteenpäin vetäytymään. Mutta vasta aamun harmittavassa kuhjassa äänettöminä ja märkinä tytöt lähenivät kotiaan, joka kuten sairastava äiti lemmenkielellä surren kertoili eron raskaista hetkistä.
XXV.
Ylihuomenna istuivat tytöt pirtissä tuhrauneilla kasvoillaan ja niiskuttelivat katkerasta mielestä. Kerttu näytti jo vähän kalkastuneen, katseli akkunasta ulos ja virkkoi:
"Lähdemmekö käymään siellä surmasijalla? Siellähän lienevät kaikki metsästyskapineetkin; mitäpä ne metsän hyvinä tekevät."
Auno siirti hartoja lukkiaan korvainsa taakse, pyyhkäsi kasvojaan hihallaan.
— Sitä olen ajatellut.
Kerttu: "No lähdemme sitte kahden."