Auno punalti päätään ja varmasti virkkoi: "Ei nyt tullut mitään, ei nyt vakan enää. Isä sanoi aina, että se pitää silloin laukasta, kun ensi kerran saa pyssyn kohti, muuten se rupeaa vapisuttamaan jos kauan pitää. Kas, jo laukesi! Niimpähän kävi: metso lentää tuolla sellaista havakkaa ja Sepeli alla laukkaa. Se luulee, että se on haavoittunut ja putoaa."
Vappu: "Siivetpään olivat ja hyvät! Tiesinhän minä sen."
Sanna tuli toisten luo, punastuksissaan ja vähän häpeissään virkkoi:
"Mikä kumma! Olenhan minä monasti aina koettanut ilman piloillani pyssyllä sihtailla. Ja minä olen vakaunut vaikka neulan silmään ampumaan. Vaan nyt en vakaunut vaikka mitä olisin tehnyt. Mitä enemmän koetin puristautua, niin sitä enemmän vapisutti ja sydän jyskytti niin kovasti kuin riihenpuija. Tottapa se ei ollut meidän osa. Ei sitä saa kaikkea mitä näkee."
Vappu: "Olihan se entinenkin akka sanonut, että 'kelpaisi elää, kun olisi silmä nuolena, kopra kattilana'… Mutta voi, voi, Sepeliä, kun tulee niin nolona pää maassa ja häntä lupallaan. Voi, voi, kuin on mies ilkeissään! Eihän se ollut sinun syysi, kun ei saatu metsoa. Voi, voi, kun nyt on ukko pahoillaan! Sai ilmanaikojaan haukkua… Siinä se nyt makaa käpäläinsä päällä ja lupistelee silmiään niin kylläisennäköisesti. Kas, kun huokasi syvään, oikein hartiat nytkähtivät!"
Reeta: "Lähdetään pois typerehtämästä. Martta kotona katsoo meitä pitkään tulevaksi."
Vappu: "Lähdetään vaan, ei tässä tätiä ole tässäkään… Mutta kukas se nyt on ampuja? Taisi Sannalta into loppua, häpeä jo silmää kaivaa."
Sanna keikautti niskojaan.
— En jänistä vielä!…
Läksi pyssyn kanssa kävelemään ja virkkoi: