Päivän pyrkiessä puolen rintaan, tuli Rupukan muori Pietolaan. Tytöt olivat vasta nousseet nukkumasta — paitsi Reeta se oli jo askareissa — ja vilkuttelivat paitasillaan, mutta vieraan tullessa kytäsivät ulos ja juosta vihkasivat rantaan, että kenttä jytisi. Martta yhki karsinanloukossa vuoteellaan.
Rupukan muori istahti ensin lasinposkeen peripenkille kutoen harmaata sukan säärystä ja povessa olevasta kerästä juoksi lanka. Mutta kun kuuli loukosta Martan uihketta, niin siirtyi sinne Martan luokse. Äiti tuli ulkoa kantain vesisankkoa kädessään ja toisella käsivarrella oli pieniä halon kapuloita. Halkonsa laski hän maahan uunin luo ja vesisankoa pani karsinapenkille. Ihastuneena virkkoi: "no, Rupukan muori! Terve tuloa! Eipä ole hamaan täällä näkynyt. Mikä hänen nyt saattoi tälle matkalle?"
Muori iloisesti katseli syvillä, mustilla silmillään Pietolan äitiä ja löyhällä riippui kurttuinen nahka leveistä kasvopäistä:
"Joutaahan se joutilas koira häntänsäkin nuolemaan, minkä minäkin. Minunkin rahkeeni toki viimein alkavat ruveta löyhtymään. Olen sen emannuuden vähäsen jättänyt jo nuorempien käsiin. Eikähän minusta liioin ala ollakaan hoitajaksi; maa jo tuntuu rupeavan puoleensa vetämään. Mutta kun vielä kykenen kävelemään, ja tätä työtä kun voi tehdä kävellessäänkin, niin lähin tätä sinun elämistäsikin ihan jalan syten katsomaan. Olen tätä niin sieväksi kuullut mainittavan!"
Äiti istui muorin viereen ja alkoi:
"Eipä näissä meikäläisten elämisissä ole kehumista. Niinhän se köyhä elää, kuin märkä palaa, mutta ainahan tuota on päivästä toiseen päästy; vaikka kyllä ne eivät ole kaikkina päivinä viljavikereet. Kun tuommoisen sikiöjoukon kanssa kylmään metsään pahaistakaan rypysijaa hierotaan, niin kyllä sitä suoraan pidetään."
Muori: "Minä aina muistan, kuin sinä olit Ahtolassa ruotityttönä ja Pieto kysyjänä kierti mieroa. Vaatteet olivat repaleet, ihan viilekkeinä päällä, ja oli niin ujo, että kun tuli taloon, niin tunkeusi pisimpään loukkoon, ja jos joku pikkusenkaan sanalla loukkasi, niin rupesi itkemään ja meni toiseen taloon. Palvaamattomat lihat vaan vilkkoivat pojalta ja niiltään työntyi tulipaloon pakkaseen… No kaikiksi sitä on köyhän lasta. Voi voi, kun se oli kurjan näköinen silloin! Ei olisi silloin uskonut, että tuo vielä tekee talon kylmään metsään. — Kyllä te nyt tässä elätte ihan luotuja päiviänne, vaan. Silloin se on lintu laihimmallaan, kun on pojat pienimmällään. Kyllä teillä nyt jo on pahin salmi soudettuna, kun on lapsia jo tuommoisia, kuin tämäkin tyttö."
Reeta seisoi muorin edessä lattialla ja pyöreillä silmillään katseli muoria, kun se laihoilla sormillaan kutoi sukkaa; ja katseli muualle. Reeta nosti aina silmänsä muorin harmaaseen hiusmartoon ja kurttuisiin nahkalaskoksiin, jotka aijastuneen näköisinä riippuivat vahvoissa leukapielissä.
Muori: "Mikä sinun nimesi?"
Reeta vähän punastui ja kainosti virkkoi: "Reeta."