"Mutta nyt tielle! Yö käypi vähäksi ennenkuin säkit ovat Ahtolan Pahkopuron niittyladossa. Otavan sarvet ovat jo etelään… No ottaakaapas selkään; tullaan sitte noutamaan nuo toiset."
Kukin ottivat säkkinsä hartioilleen ja lähtivät Ahtolaan päin peräkkäin astumaan. Askelten jyminä kuului routaiselta tieltä, kun tytöt raskaine säkkinensä katosivat Marraskuu-yön kuuraiseen metsään. — — —
Huomenaamu valkeni sumuisena, mutta tyyni pakkasenkimakka se oli.
Järvi veti hienoa riiton hilettä ja metsään kasvoi huude.
Saara se jätti pienokaisensa kamariin muorin hoitoon ja siirtyi ulkokausteelle aamuaskareilleen. Otti hän vakan Ja lähti aitasta hakemaan jauhoja taikinanvastimeksi. Mutta hyvin nyrrötyksissään hän sieltä astui pirttiin, laski jauhovakkansa pöydänlatvalle ja kumartui pöytää vasten ja tuhki raskaita huokauksia.
Tytöt olivat vasta nousseet ylös ja mykkinä rahnikoivat kenkiä jalkaansa eivätkä näkyneet olevan tietävinään Saaran puhkamisesta. Pentti se korjasi hevosen mäkivöitä pöydän päässä, katsahti Saaraan ja virkkoi:
"Mikä se on tullut, onko se äiti-muksu taasen leukojaan valjastellut?… Vai mikä se nyt on tullut?… No saattaahan tuon sanoa."
Saara pyyhki kyyneliä takkinsa hihalla, katsahteli tyttöihin; aikoi sanoa jotakin, mutta näpisti suunsa myttyyn, katsahti Penttiin ja alkoi vapisten:
"Näkyyhän tuo pitävän sanoa, ei tuosta näy muuten pääsevän. Nuo tytöthän nuo varastavat tämän elämisvähän ihan kuoriksi aivan kahden käden keskestä, ettei niiltä säily ei kiljuvakaan."
Pentti punastui ja leimautti talisen silmäyksen ympäri pirttiä, tiukasti kysyi: "Varastavatko?"
Saara: "Niin… nytkin on aitasta jyviä varastettu."