Vappu: "Varastuksesta se nyt Saara puhuu. Mitäs laatua se oli toissa syksynä, kun riihtä puitiin? Muistatko sinä sitä, kun yösydännä riihestä ahos pudotettiin, kopistettiin enimmät jyvät pois ja kannettiin metsään; sitte pantiin ahos sijalleen, tultiin nukkumaan hyvinäkin miehinä ja aamulla lähdettiin riihelle kuin oikeat ihmiset; muistatko sinä sitä? Minä kysyn, oliko se varastusta?… Eipä puhu mitään."
Sanna: "Se on silloin hajottanut, nyt kokoaa. Kumma pyöräys!"
Pentti tuli ulkoa, puisteli päätään ja kasvot liekehtivät outoa tulta. Meni pöydän päähän istumaan, otti mäkivyöt käsiinsä; katseli niitä, mutta ei näkynyt ymmärtävän mitään tehdä. Katsoi akkunasta ulos, mutta ei kuitenkaan katsonut mihinkään. Katsoi ympäri pirttiä ja rykäsi; näytti rupeavan sanomaan jotakin, mutta rykäsi vaan kuivan rykäyksen. Sitte alotti:
"En olisi suonut, että tahallaan olisi tästä alettu laittautua levälleen silloin, kun on valta olla yhdessä läjässä. Olisihan tässä rypysijaa meille kaikillekkin. Vaan eihän tuota ilkeä nähdä, eikähän tässä kaukaista oloa ole tuolla lailla."
Puistalti päätään ja leuka rupesi jätisemään, kasvot tulistuivat ja ääni värisi.
— Kyllä minä sanon, tytöt, sen teille, että sen pitää olla viime kerta tahi silloin suoriatte jalkoihinne minun turvistani. Jos ette tottele, niin, niin…
Sanna leimahti pystyyn, leveä rinta pullistui, kasvot lihottivat kylmänhenkeä.
— Sinun turvistasi! Häpeä toki, jos et ole häntääsi katkassut, jos ei ole häpysi kaikki poutakesänä palanut! Minun turvistani! Häpeä raiska? Minä sanon vieläkin, että häpeä ja muistele, kenen kotona sinä olet rehentelemässä, ja meitä orjana pitäisit omassa kotonamme! Siitä syystä, sen minä sanon, että jos vaan et anna hallitusta meille ja polta niitä isän liittokirjoja, niin tästä pesästä ei pidä olla hyvää enemmän yhdellä kuin toisellakaan. Meidän tämä on vaivannäköä. Me sinunkin olemme elättäneet. Aikoja sitte olisivat jo luusi rauniolla olleet, jos emme olisi vetäneet eteenpäin. Semmoiset kaulavillat siitä hyvästä työstä on saatu.
Pentin leuka vielä jätisi, polvet lokattivat ja ääni vapisi, kun oikein kirkasten tikasi:
"Siitä ei ole nyt luvuntekoa, ei muuta kuin se tietäkää, että minä olen isäntä ja minun kynsiini teidän kaikkien pitää katsoa! Se tietäkää, että jos ette varastusta heitä pois niin… niin… niin minä sanon, sen minä sanon, että jalkoihinne saatte mennä tästä sillä sanalla! Vaan jos olette oikeina ihmisinä, teette työtä, syötte ruokaa, niin olkaa kuin kotonanne. Mutta varastus pitää loppua tähän! Sen minä sanon… Sen minä sanon."