Päivä se oli kulunut murkinoille. Saara se kantoi ruuan pöydälle ja Reeta ja Martta toivat apuna. Siihen ruokapöydän ympärille entisille sijoilleen istuivat tytöt syömään. Äänettöminä ja jynkein kasvoin he pureskelivat puolikuivaa ruisleipää ja maljoista puulusikoillaan nostelivat kalavelliä palainsa painoksi. Viimein Martta kysyi:
"Mihin Pentti on mennyt?"
Sanna katsahti Marttaan.
— Onko sinulla sitä ikävä? Vaikka ei tulisi kuuna herran valkeana mokoma variksenpelko, niin en kaipaisi.
Riikka: "Näkyi se menevän kirkolle päin… Minä pahoin pelkään, että meni nimismiestä hakemaan. Kuulin äsken tuonne pihalle, että vanha akka kamarissa kuului sitä hommaavan."
Martta punastui ja lusikka patosi pöydälle.
— Onko se sinne mennyt?
Saara arasti: "Jotakinhan tässä tekee, kun ei ala silmiään auki saada. Hätäisellä on monta ääntä."
Kaikilla välähti outo kajastus kasvoissa ja katselivat toisiaan pyörein silmin. Mutta Saaran kasvot värähtelivät, ei katsonut ketään silmiin ja pala näkyi pyörivän suussa. Sanna vähän alakuloisena virkkoi: "Aivanhan pahennuksilla taitaa olla tosi homma… Kuka uskoi niinä päivinä, jolloin kurjina peikkoina nälässä ja vilussa tätä kotia yksistä tuumin koottiin kuin muurahaiset, että saamme päiväänperin maanneelle jättää ihan sanan puhumatta. Henkeä hipeätä myöten iarrettiin, kuka uskoi silloin! Mitä vasten syntyy tuommoisia!"
Saara lähti pöydästä, meni ulos ja räiskäytti oven perässään kiinni, että akkunat helisivät.