Saara seisoi lattialla, Sormi meni suuhun kuin pahasella lapsella; kasvot vähän kalvistuivat. Kainosti hän katseli Kerttua ja virkkoi:
"Kyllä minä olen siskosi, hyvä Kerttu. Ja tässä on koti ollaksesi aivan samallainen kuin ennenkin. Sen saat uskoa. Mitä sinä huolit muorista ja Pentistä. Eiväthän nuo ole taloa hävittäneet eivätkä vasta-aluksi virkanneet ei väärää sanaa."
Kerttu ei virkannut mitään, hengitti vaan raskaasti ja käsillään piteli kasvojaan. Saarakin seisoi äänetönnä lattialla ja hyppysiään pureskellen katseli Kerttua.
Reeta tali pirttiin karjanhoidosta. Leimaavin silmin juoksi Kertun kaulaan.
— No hyvänen aika! Kerttu, Kerttu! Luulin korvaini valehtelevan, kun kuulin puheesi äsken tuonne kartanolle. Voi, voi kun oli hyvä, että palasit! Ei mikään ollut mielestäni niin paha kuin sinun lähtösi. Voi, voi, kun tulit!
Reeta istui Kertun päänpohjiin, pani kätensä Kertun olkapäälle, virkkoi:
"Mihinkäs ne muut?"
Siihen katkesi Reetan puhe, kun muori tuli kamarista pirttiin, seisahti keskelle lattiaa, pyöritti sormellaan ja vihelti. Sitte nauraa rähähti ja virkkoi:
"Kas, kas! Enkös arvannut, että pystyyn tie nousee. Siinä se nyt oli!
Hahhahhah! Voi raukka! Akka tieltä pyörteleikse. No kaunis kunnia!
Hahhah!"
Saara mulautti silmiään.