XXXIII.
Vuosia neljä ja puoli oli kulunut.
Talvi oli jo mennyt matkojaan. Lumetonna lepäsi ruskea hongisto. Kankaalla riutuivat nietosten pohjat. Viimeiset jäälautat ja suuret kosken vaahtikuplat kelluivat joutilaina Pahtajärven taivaisella pinnalla. Lappakoski se pauhasi ja kohina levisi laaksoihin. Oli Helluntaipäivä. Lämminnä säteili keväinen puolipäivän aurinko. Kerttu se käveli järven rantaa ja kirkkain silmin katseli niitä pieniä liriseviä puroja, jotka sulavien nietosten pohjilta juoksivat järveen. Tulipa eteen taasen vähän suurempi puro, joka metsäistä notkoa myöten sohisten laski järveen. Siinä sen puron rannalla Kerttu seisahti; silmät harreilivat kaikille suunnille. Viimein hän itsekseen virkkoi:
Pajupuro! Mutta missä minun myllyni, se valkeasiipinen?
Otti tupestaan paksuhamaraisen veitsensä. Sillä roppelasti leikkasi pajun vesasta kapulan. Siihen keskelle ympäriinsä pisteli puukonkärjellä reikiä ja niihin teki lastuista pienet siivet kuin myllyn hierimeen. Sitte vuoli kapulan päät hienoille kauloille ja puron keskelle pisti pystyyn kaksi korvakkoa ja siihen asetti sen kapulan niistä kauloistaan ja korvakot painoi niin syvään, että parahiksi siipien kärjet koskivat veteen. Silloin alkoi mylly pyöriä lieppasta ja riemusta säteilivät Kertun suuret vesiharmaat silmät. Leveä hymy suupielissä ja kädet ristissä hän katsoi vilkuttavaa myllyään. Lähti sitte innostuneena etsimään toista myllyn paikkaa. Käveli rantaa pitkin. Järven läntisellä kupeella oli järvestä lähtien notkelma, josta jo ennenkin oli Pahtajärven liika tulvavesi juossut, kun Petäjäkosken ahdas niska ei kerjennyt jäljestä niellä sitä kaikkea mitä vuolas Lappakoski antoi Pahtajärvelle. Se notkopa nytkin viekkaasti nieli Pahtajärven liikoja vesiä. Mutta virta juoksi siinä leveällä ja ohuena pensaston ja marjanvarsikon läpi eikä ollut mitään kurupaikkaa, johon olisi myllynsä voinut asettaa. Kerttu juoksi kuokan kotoa ja sillä suurella peltokuokalla rupesi kurua saadakseen kuokkia mättämään järven töyrästä. Suurina turpeina lokahteli tulvan liottama savikonmuhea kenttä. Turpeet pyörien menivät tulvan mukana ja kohta oli ojaa myllyn sijaksi.
Kerttu sitä katseli ja virkkoi:
Tuosta kuokin vielä, niin tuohon tulee koski.
Otti kuokkansa ja rupesi jatkamaan ojaa metsään päin siitä mihin vesi patoasi.
Kerttu kun sai kuokan palan irti, sen virta ryösti mukaansa. Niinpä jatkoi sitä ojansa juovaa enemmän koin viisikymmentä syltä. Ja kiivas oli virta siinä ojassa. Mutta vesi oli mullansekaista kuin velli, turpeet pyörien menivät seassa ja metsä kohisi pauhinasta.
Sitä Kerttu katsoi hetken ja osoitti sormellaan.