— Näkyypä tuolla mäntyin raosta Luopiovaara. Saara katsoi sinne.
— Se kyllä näkyy, kun tuosta tulee tuo metsä pois. Sitte Saara kääntyi Reetaan.
— Mutta minun täytyy lähteä. Jää terveeksi, hyvä Reeta.
Reeta tuipasi kättä.
— Mene terveenä!… Mutta kävithän aivan rautahampaana. Vuota pikkuisen, tuon sinulle vasta paistetun metson täkän.
Reeta pyörähti pirttiin; toi sieltä metson täkän.
— On vielä lämmin. Pureskele kävellessäsi.
Saara: Kiitos, kiitos! Vien tämän pikku Matille. Voi hyvin!
Reeta: Samaten!…
Reeta katsoi Saaran jälkeen, kunnes se katosi hongikon sekavaan pylväistöön. Kaikki oli hiljaista. Ainoastaan Lappakosken uinuva jahina himisi vuorien rinteissä. Hirvaskero järven takana lumisine poskineen muhjotti laskevan auringon ruusuvalossa. Tyyneenä seisoi salskea hongisto lumisine tuhuralatvoineen. Paikallaan seisoivat valkoiset pilvenmöhkäleet messinkikirkkaan taivaan sinipohjalla. Niitä katsahteli Reeta ja lyhyvin askelin käveli pirttiin Kertun luokse.