Reeta tuli Kertun luokse.
— Mitä sinä töllötät? Lähdetään syömään. Ja tarvitsetpa kuivaa päällesi.
Kerttu heräsi unelmistaan ja lähti kumarassa hartioin astumaan Reetan jälkeen.
Reeta kävellessään kanervaista ja marjanvartista rannikkotöyrästä sanoi:
Katsoin siihen virtaan, niin tuntui niin ilkeältä ja sydämmyksiäni rupesi ellostelemaan. Yhäkin tuntuu kuin maa lekkuisi jalkaini alla. Ja nuokin puut näyttävät kulkevan silmissä. No ihmettä! Kyllä se okselle ajaa. Voi, voi, kun panee pahasti sydämmyksiä!… Eikö tehnyt sitä, jonka aikoi… Yön!… Voi, voi!… Ihan keltainen sappi lähtee…
Kerttu katsahti Reetaan kävellessään ja virkkoi itsekseen:
"Reeta murtiuttaa nyt."
Enempi ei jatkanut, meni pirttiin ja niine ketineineen työntyi vuoteelleen; käänti kasvonsa seinään päin ja nukkui ennenkuin Reeta tuli.
Tointui Reetakin. Illanrusko kultaili Hirvaskeron nuuppoa lakea ja kuvastui järven pintaan. Sen herttaista kuvainta katseli Reeta Pahtajärven tyyneen syvyyteen. Mutta pahalta tuntui elos. Pitkään sylkeä ruikkautteli muutamia kertoja, kääntyi pirttiin, kallistui Kertun viereen ja virkkoi:
"Tuo kosken kohina ja lintuin laulu soipi korvissani ikäänkuin olisivat vieressä. Ja yhä näyttää tämä pirtti liikkuvan silmissäni. Kummallista!"…