"Huih!… Kaikkiin sattuu!… Linnun ikää se elää ihminen. Siinä ei ollut surma kaukana. Voi, voi, kun oli hirveää! Kylmä, niin kylmä se vesi ja samea, ettei näy pohjaa. Kuinka syvä lienee ollutkaan. Se hongan tyvi tutisi vaan jalkain alla ja virta kiskoi minua mukaansa. Eikä ymmärtänyt tulla auttamaan! Toki se luuli, että minä niitä havuja huudan, kun huusin, että hukun. Voi, voi sentään! kyllä ei ole älyn kohdalla paljo pitämistä… Mutta nyt se ei älyä tulla pois. Vielä se sen tekee muun hyvän lisäksi, että hukuttaa itsensä… Pitää se hakea pois"…
Reeta pani turkin päälleen ja lähti Kerttua hakemaan.
— No mitä sinä hupajat, kun yhä kannat niitä havuja? Etkö sinä näe, että mikä hyvä niistä nyt on; tuonne virran mukaan hupenevat kuin tina tuhkaa.
Kerttu katseli Reetaa. Väsymyksestä lääpästyksissään virkkoi:
"Käskithän sinä tehdä tähän patoa." Reeta mulautti syrjäsilmällä.
— Käskit!
Sitte Reeta siirtyi järven luokse katsomaan virtaa.
Kerttu heitti kirveensä maahan ja seisahtui katsomaan virran juoksua, katseli niitä vaahtipäitä aaltoja, jotka kohisten puustivat näreitä synkässä korpinotkelmassa. Yksikantaisiin herneihin kokoutui hiki Kertun otsalla ja siihen vähitellen hävisi kuni yökaste aamun tuuleen.
Reeta katseli virtaa järven kielestä ja itsekseen puheli:
"Ompa toki routinut tuon törmän! Eipä lähde se virran mukaan. Kyllä kestää se nuoleskella. Hetihän se kuivaa tuo järvi muutaman kyynärän, niin silloin tuo routa jää seinäksi… Heti se tuon verran laskeutuu. Hullut, kun rupesimmekaan patoa laittamaan. Kyllä tuossa on talven tekemä pato, joka kestää"…