Reeta: "Voi, voi; ne vievät minut mukanaan. Voi, voi, auta, hyvä
Kerttu! Uih, huih, uih! "…
Reeta joutui havujen sekaan multaiseen jokeen. Mutta virta pukkasi hänet kuusen juureen ja siitä Reeta vetäysi maalle ja hätäisesti puhallellen virkkoi:
"Voi, voi, sitä kylpyä! Voi, voi! Jumala nähköön sitä kylpyä! Hukkua yritin."
Reeta katsahti Kerttuun ja viha leimahti kasvoihin. Mulautti pahan silmäyksen Kerttuun, mutta ei kuitenkaan virkannut mitään. Lähti sitte kyyryssä niskoin kiireesti kävelemään kotiin; mennessään murisi:
"On sitä nyt märkänä. Kun olisi märkänä, vaan kun on savilietteessä… Jos olisi järjellisen tekemä, niin kuulisi varmaan kuminakakkunsa. Tuolla savisella hameella roikuttaisin ympäri korvia! Voi, voi; sen tuon mielettömän kanssa kun on kahden kankaalla, saa viisi nähdä, kuusi kokea… No kaikkiin satuttelee sentään! Se nakkasi ne havut siihen kuin hyväntekijä vaan. Mutta niihinkös kun se savinen virta vastasi, niin ne koppasivat minut kuin rikat mukaansa. Ja entäs se kirves! Se meni kuin tina tuhkaan. Sen tien perässä on se ja pysyy."
Pirttiin meni Reeta ja riisui vaatteensa päältään; löi vihoissaan loukkoon ja sanoi:
"Kyllä ajan pesemään nuo ryötit. Tulehan sieltä, ajan kyllä pesemään!"
Katseli itseään.
— Mutta olenhan aivan saven vallassa. Järveen saa mennä, ei siitä muuten selveä.
Järvessä kävi Reeta peseytymässä; pani puhtaat vaatteet päälleen, nakkausi vuoteelleen ja peittäysi peittoon. Puistalti vielä itseään ja virkkoi: