Reeta käänti kasvonsa metsään päin, hytkäytti hartioitaan ja sanoi:
"Antaa kitua, eikö katuisi."
Saaran mieli painui ja matalasti lausui:
"Eipä ole sekään oikein, että pahaa pahalla kostaa… Lähdehän, Reeta rakas, eihän tiedetä, onko hän kauan elossakaan. Semmoinen kitulias katko, monta vuotta kitua katjottanut, niin ei se paljoa kestäkkään. Taudittahan se huono kuolee, tuuletta pökkelö kaatuu. Se on tässä viime aikoina ollut muutamia kuukausia terveen silmässä, mutta nyt tuli pahasta mielestä kipeäksi. On kipeämpi kuin koskaan ennen. Sanoo kuolevansa."
Saara vuodatteli muutamia kyyneliä. Mutta heti sentään vähän kalkastuivat silmät; ja kääntyi katselemaan uutta väylää.
— No tuossako se nyt on se väylä?
Reeta: "Siinä se on."
Saara: "Voi ihme, minkälainen on! No on sillä vedelläkin voimaa, kun sille annetaan… Marttilan ukko kuului ennustaneen, että sota siitä tulee tahi suuret nälkävuodet. Niin sanotaan Martti-ukon sanoneen. Ja kyllähän se on pelättävä, ettei se tuommoinen ihme pateetta mene… Voi ihme! Sehän on kiskonut ihan aarniohonkia mukaansa."
Reeta: "On se vienyt… Tuolla vuomalla on suuria kasoja ja on monta peittänyt lietteeseen. Kyllä se on ihmeitä tehnyt, lienee hän edellä minkä tahansa… Mutta tuo on kamala, kun tuo järven pohja on aivan mustalla muralla. Voi, voi sentään Ei näy nyt siinä alliparvia, ei sorsaparia uiskentelevaksi. Ja oli muuten miten oli, mutta mille sitä nyt suunsa aukaisee? Mistä nyt saa kalansirkan syödäkseen? Ja tuo vuoma, paras lehmän ruokamaa on tuossa tulvan vallassa."
Saara ei näyttänyt kuulevan Reetan puhetta, virkkoi: