Reeta otti aitasta leipiä säkkiinsä; lähti huivi silmillä astumaan takaisin Pahtajärvelle.
Tuli Kärppälehdon liepeesen, jossa ryöheät koivut pimittivät ilman ja kesän tuuli huokaili heiluvissa koivuissa. Reeta heitti säkin pois selästään ja seisoi. Ei hän katsonut mihinkään; silmät jäykästi harreilivat metsään. Tavallisen kovasti hän virkkoi:
"Poltti ne kirjat"…
Mutta yht'äkkiä murtui mieli, kasvot kurtistuivat ja silmistä tulvahtivat suuret vesihelmet.
"Hyvää kuoleva tekevi;
maalta lähtevä pahoa…
"Ei olisi uskonut, että niin sievään kuoli… Ei uskonut… Ei olisi uskonut… Voi, voi sentään! Ei olisi pitänyt… Ei olisi pitänyt olla niin kova… No kyllä kai Jumala sentään antaa anteeksi… Voi minua, kun olin niin kova!… Itkisin vaikka verta, kun saisin takaisin. Mutta kyllä Jumala sentään armahtaa Penttiä… Kyllä hän armahtaa"…
Reeta lankesi maahan kasvoilleen tuuhean kuusen sammaleiselle kengälle. Huokauksia kuului ja hartiat nytjähtelivät.
Hetken siinä oltuaan nousi hän ja murheisena jatkoi matkaansa.
XXXIV.
Kolme kesää oli kulunut. Pahtajärven vesi oli matkallaan Kalliojärveen syövytellyt itselleen väylän. Mutaisilla ja multaisilla paikoilla oli tyyneet suvannot ja kivisissä rotkoissa oli kohisevat kosket. Niimpä oli Pajupuron niittykin kuivalla; joki se vaan hiljaisine pyörteineen matkaili sankkaheinäisten anteiden välissä. Nyt kasvoi se entistä enemmän. Olipa Pahtajärven tulva tuonut savilietteen heinän juureen ja siten lannoitti niityn. Heiniä kasvoivat myös kaikki ne suot, joihin tulva oli lietteen levittänyt. Ja Pahtajärven pohja kokonaan kasvoi uhkean heinikon. Niistä muutaman työmiehen avulla Saara sai korjatuksi talven konnun karjalleen, ja usein Reetakin kävi auttamassa Saaraa niitty- ja peltotöissä.