Mutta vaivaisesta ne työt edistyivät ja tahkoa vetivät kaikki asiat.
Kesä oli mennyt. Oli Marraskuun Sunnuntai-ilta. Huoneen väki jo nukkui. Saara se istui periakkunan poskessa kaksivuotinen lapsi sylissään. Kaikki oli hiljaista ja ikäväntotista ulkona ja sisässä. Ikkunatkin seinissä umpimielisen- ja ikävännäköisinä haamuina seisoivat.
Mutta ulkoa kuului askelia. Ujosti astui vieras sisään pirtin narahtavasta ovesta ja hiipi ovensuuhun penkille istumaan. Saara katsoi tuiheasti sinne ovensuu-loukkoon yli pimeän pirtin.
Ei vieras hiiskahtanut sanaakaan puheen aluksi.
Saaran kasvot hieman värähtelivät, kysyi:
"Mitä kuuluu vieraalle?"
Vieras: "Eipä liikoja, rauha vaan. Tuo ilma on nyt leuto ja vakava."
Saara: "On tällä kerralla, mutta lieneekö häntä kanaksi. Sijat vetivät äsken rehuja ja harakka tukki seiniä. Kyllä se on ennen ollut tuiskuiksi."
Vieras: "Onhan se vanha sananlasku, että syksyinen hyvä ilma pahaa ajattelee. Eihän sitä yhtä ilmaa iäksi."
Saara ei jatkanut puhetta. Heitti helmastaan kehtoon uneksivan lapsen, viritti tulen päreesen ja meni katsomaan vierasta. Mutta sitä kummallisemmaksi kävivät Saaran kasvot mitä lähemmäksi tuli vierasta.