Saara ojenti tulta aivan likelle vierasta ja totisena katsoi hyvin sipeästi…
— No mikä kumma!… Aunoko vai… Olethan Auno?… Herra Jumala!
Vieraan suu vetäysi hymyyn, sanoi:
"Olen, Auno olen…"
Saara ei virkannut mitään, pisti pankolle tulipäreensä; mielenliikutus näkyi kasvoissa ja äänetönnä juoksi Aunon kaulaan.
Pitkän hetken olivat sylitysten… Mutta viimein istuivat kätkyen luo peripenkille, pyyhkivät silmiään ja silmäilivät toisiaan, mutta eivät näkyneet tietävän mitä ensiksi sanoisi.
Saara se jalallaan heilutteli kätkyttä, jossa nukkuva pienokainen hermotonna hetkahteli puoleen ja toiseen. Saadakseen puhetta alkuun virkkoi naurahtaen:
"Soma kun en yrittänyt tuntea, en kuolemakseni. Olet niin muuttunut.
Ja kun ei tiedä aavistaakkaan; tulee ihan kuin tuonelasta."
Auno laaki kyynäspäänsä pöytään ja kasvonsa varasi kämmeneen.
— Ei minua ole täällä tullessanikaan tuntenut kukaan, ei edes tuo Rantalan vaarikaan, joka aina ennen niin toimessaan meidän kanssa puhua porpatteli, missä vaan tapasi. Enkä minäkään ole kellokkaan itseäni ilmoittanut. Tuntui niin lystiltä kulkea tuntemattomana entisillä kasvintienoilla. Mutta tuo petäjä tuossa rannalla se minua enin lämmitti. Se kun tutulla äänellään tuhaili yön tuulessa, tuhaili aivan samoin kuin aina ennen meidän uimasta kohottua sen juureen kuivailemaan itseämme. Pitkän hetken siinä seisoin ja muistelin menneitä päiviä. Ja lämpimästi sykki rintani näitä kaikkia nähdessä ja muistellessa. Mutta lähetessäni tätä tuttua asuntoa muistin vanhan sananlaskun, että takaisin tullessa on