Ei vastausta.
Auno puisti Kerttua vähän olkapäästä.
— Kerttu, tunnetko sinä minua? Kerttu virkkoi kylmästi:
"Aunopa tuota olet."
Auno silitti Kertun karkeata takkuista päätä.
— No kun sinä tunnet, niin nouse nyt tervehtimään… No nouse nyt!… Mistä sinä olet pahoillasi? Kuule, mistä?
Kerttu alkoi itkeä isolla äänellä: "Voi, voi, kun ei Jumala polta tätä maailmaa!… Anna sinä minun raukan olla rauhassa… Vai ei minulla ole sielu!… Minä olen lintu… Kyllä se akka maksaa helvetissä, … Kyllä se akka maksaa helvetissä…"
Auno: "Kuka akka? ja mistä se maksaa?"
Kerttu ei virkannut mitään; kohosi seisalleen ja katkerasti itkien ja kurjasti horjuen lähti kävelemään ulos. Joutilaannäköisenä riippui kurttuinen, pinttynyt turkki kumartaneilla hartioilla ja sen kankea helma hetmahteli puoleen ja toiseen. Ruskeat suuret jalat töpsähtelivät huolettomasti lattiaan.
Kerttu painoi jälkeensä oven kiinni. Auno katsoi oveen kauan silmät rävähtämättä ja totisissa kasvoissa syvässä kuumotti lämmin veri.