XXXVII.
Niin elettiin syksyyn. Aittoihin oli korjattu kultainen vilja talven varalle ja turpea laiho kattoi peltoa. Oli Syyskuun lenseä päivä. Keveillä mielin haastelivat Pietolan asukkaat iltansa kuluksi.
Tahvo otti piippunysänsä, vilkasi katseen muuhun rahvaaseen, siivoili sen piippunsa tuomista vartta, istahti karsinpenkille, jossa Auno nukutteli Riikan lasta helmassaan, kun se juonitteli ainoan kätkyen päältä, jonka nuoremmat tarvitsivat.
Katri syötti pikkuistaan kätkyessä ja siitä puheli toisten kanssa mitä sattui.
Tahvo taasen, vilkasi katseen toisiin ja kaiveli patapankon kärellä karstoja piipustaan ja virkkoi:
"Minun päähäni on pällähtänyt ajatus, että rupeaisimme tuonne Pahtajärvelle tekemään toista taloa, kun siellä on semmoinen niittyjuuri paikoillaan. Ja eipä näy loppuvan peltomaakaan. Ison metsän allahan tuo on, vaivan panttina se on pelto niin kylmässä metsässä, mutta siitä se vähän kerrallaan liestyy. Eikähän tässä yhdessä pälvessä sovita tämmöinen parvi kuitenkaan olemaan ilmoista ikäänsä."
Olli-Pekka: "Sitä minäkin olen ajatellut pahasta päästäni, että tehtäisiin sinne vähintään yksi talo, jos ei kahta."
Riikka: "En lähde minä sinne! Kun olen kerran tähän päässyt, niin vaikka nälin surmin kuollen, niin tähän kuolen ja sukassa lähden tästä. Ja mitä vielä, aivanhan tuolla on kuin luolassa, ei näe kuin taivaan päälleen. Sen sanon vieläkin, että kun olen tässä, niin ei tule sitä palavaa, että minä lähtisin hyvää hakemaan. Menkää vaan, te ukot sinne, kyllä me vielä tulemme aikaan Pietolassakin vanhalta muistilta."
Katri: "En lähde minäkään."
Auno: "Sen minäkin ehdottaisin, että ollaan Pietolassa. Ei ole työ kaikki vielä tässäkään."