Auno rupesi pyyhkimään käsiään naulassa riippuvaan pyyheliinaan ja sanoi:
"Vaan Karjankukka kun minulle oli vihanen, niin sehän oli koko äytäri, aivan se täytti päälle, jos vaan likelle menin."
Saara naurahti.
— Sinä olit liian korea sen mielestä. Se tässä yhtenä syksynä myötiin Tervasalmeen, niin se ei ruvennut siellä olemaan eivätkä ne voineet sitä pidättää, kun oli kolmikarva: se aina tuli pois ja ne aina sen veivät sinne, mutta se tuli pois kuin palkattu. Ja kuuli sen aina kun se tuli: tuossa se ammoi aidan takana jo tullessaan monta henkäjästä. Sitte annettiin toinen lehmä. Se oli kaksi karva, niin pysyipään se. Osasivatpaan sen pidättää. Alakiveen ne olivat sen pidättäneet; ei ole näkynyt. Niin se Tervasalmen Sikri se aina kuletti tuota Karjankukkaa ja oli aina kirkkovaatteissaan, niin sitte myöten se on ollut vihanen koreavaatteisille.
Katri: "No on mieltä elukallakin!"
Auno: "On sitä mieltä elukallakin… Mutta minä lähden verkkoja kokemaan. Kuka lähtee airolliseksi?"
Katri: "Minä lähden. Kyllä tämä nukkuu tuossa kätkyessä, kun joskus joku heilauttaa. Lähdetään vaan…"
Kalliojärveä soutelivat Katri ja Auno ja yhteen ääneen lauloivat:
"Kiitoksen Herra sinulle
Täll' huomenhetkellä
Tuon iloisella veisuull'
Ja hartaall' mielellä.
Rukoilen sinua:
Älä hyljää minua,
Mua synneist' kaikist' päästä
Ja hoivat' hädästä."
Ihana liekutteleva kaiku väreillen lainehti metsien tyynillä tutkaimilla.