Anni palavin silmin ja leimuavin kasvoin syleili Aunoa.
— Voi, kun ette nousseet ennen! En minä saata sanoa minkälainen se korea oli, jonka äiti sai… Et noussut katsomaan!… Se oli noin laaja, semmoinen häkkäräsiipinen lintu. Se lenti tähän näin, se lenti tähän äitin rinnan päälle ja hiljalleen painui äitin poveen piiloon. Tähän näin se painui, ihan tuohon kohti.
Aunon kasvoissa leimusi punastuksen väreitä ja suurina remahtelivat silmät. Taputteli Annia kasvoihin. Suu aukesi jotakin sanomaan, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Katsahti Marttaan joka lattialla pieksi ruumistaan kouristustaudin käsissä. Pyörähti Marttaan käsiksi ja virkkoi: "Eikö sitä kukaan auttanut?" Aukoi sormet ja hallitsi, ettei saisi itseään loukata. Hetken perästä taukosi tauti ja Martta vaipui voimatonna nukkumaan lattialle, johon Auno pani pään alustaa.
Rauhottua alkoi Vappukin. Tyhjentyvä rinta puskuili vielä raskaita huokauksia, mutta suurista silmistä säteili mieluinen ilo. Pieni Anni lakkaamatta hyväili äitiään ja pyyteli:
"Ettehän nyt kuole, kun saitte sen korean linnun? Ettehän, äiti, kuole? Kuule, ettehän?… Sanokaa nyt minulle."
Vappu harristi sormiaan; tahtoi ojentaa kättään Annille. Mutta sormet raukesivat suoriksi. Koetti kääntää päätään Anniin, mutta ei jaksanut. Kuiskasi tuskin kuuluvasti, että "elän… en kuole…"
Silloin Anni kilmasi Aunon luo ja virkkoi ilosta hehkuvana:
"Äiti elää!… Antaapaan Jumala äitin elää!…"
Auno kouristui, taputti Annia ja kuiskasi:
— Sinä onnen lapsi!… Kiitetään nyt Jumalaa.