Mutta Vapun kasvoissa oli tyynesti virkeä loimo. Suoniksi kuihtuneet silmät säteilivät kirkkaina, kun katseli ilta-auringon mieluista hymyvaloa Teiriharjun tummulla metsäisellä rinteellä.
XLI.
Nukkui metsä; hiljaa oli ranta Syyskuun lenseänä iltana. Petäjän juurella istuivat Auno, Vappu ja Anni. Vappu oli syventynyt ajatuksiinsa ja kummallisesti loistavin silmin katseli nousevaa kuuta, joka suurena kehänä hiljalleen kohosi Teiriharjun jynkästä helmasta.
Auno: "Tuo taivas on nyt kuin kupari… Nytpä paljo tähtiä on!…
Mutta tuolla tuon tähtikannen takana se on Isän koti."
Anni: "Minkälainen se on, äiti, se Isän koti?"
Vappu: "En sitä, lapseni, voi sanoa. Vaan kaikki, jotka uskovat, ne saavat nähdä Jumalan."
Auno: "Mutta sanoppa, mikä oikeastaan oli se valkeus, joka näkyi taivaalta silloin yhtenä iltana?"
Vappu punalti päätään ja silmät olivat teroitettu erääseen rannan kiveen.
— Mutta… Sen tekisin sinulle mielelläni, mutta…
Vappu painoi otsansa käteensä eikä virkannut enempää.