Vappu katsoi terävästi taivaalle. Silmät kiertelivät omia tietään, josta näki ett'ei hän katsonut mihinkään erityiseen paikkaan. Sitte hän käänti päätään selkänsäkin taakse katsomaan ja sitte takaisin sinne kuun puoleen. Silmissä näkyi kummallinen syvyys. Sitte hän osoitti sormellaan ilmaan, virkkoi:
"Näetkö, sinä Auno, tuota pientä valoa tuossa?… Näetkö?… Tuossa noin… Nyt on tuosta Otavan pyrstöä kohti… Tokko erotat?…"
Auno katsoi sinnepäin. Tiiristi silmänsäkin. Koetti katsoa kauas ja likelle ja seurasi silmillään, mihin Vapun sormi osotti; viimein virkkoi:
"En minä erota mitään sanottavaa. Tuolla tähtien rajalla luulen näkeväni jotakin, mutta se katoaa, ennenkuin sen kerkeän nähdä. Se lienee vaan silmien valetta. Niin luulen. Mutta mikä se on, jota sinä osotat?"
Vappu: "Ei se ole niin kaukana. Se on tässä sylen parin päässä, joskus vähän etempänäkin. Toisinaan on tässä aivan silmien edessä, kirjaa lukiessa tulee usein kirjan lehdelle, ja silloin on kirja kirkas ja kullanhohtava… Se on yksi niitä säteitä siitä valosta…"
Auno koetti katsella ympärilleen ja kasvot olivat hämmästyksestä punastuksissaan, sanoi:
"No ihme ja kumma!… En minä näe… Ei sitä anneta minun nähdä… No näetkö sinä aina?…"
Vappu: "Aina silloin kun ajattelen ja rukoilen Jumalaa. Mutta jos muut ajatukset voittavat, niin silloin katoaa. Kun käännän ajatukseni Jumalaan, niin silloin se ilmestyy…"
Auno: "Vai silloin ilmestyy… No ompa se koko lahja sinulle…"
Vappu tarttui Aunon käteen.