"Pian halla matalan kylmää minkä minunkin. Äläs eto taival, antoi tuommoisen lämpymän. Mutta eihän se vanhuus tule yksinään"… Sitte suoristi itseään; katseli pellolle päin.
— Mutta ompa tuo pelto antanut täytensä! Kyllä vaan siinä on kaunista mitä katsella… No ei uskonut aika päivinään silloin, kun tähän Pieto alotti rypysijan. Korpi kuin linna oli tässäkin. Ja siinähän Pietosta nähden olisi vielä nytkin. Mutta nuo tytöt, ne, ne tästä talon tekivät. Vaan ne tässä ovat nähneetkin yhden kumman kerralla.
Tahvo: "Ovathan ne tätä aukoneet, mutta lintuin maana olisi ilman meittä tuon Olli-Pekan kanssa. Tämä oli jo ihan viimeisellä portaalla silloin, kun me tulimme. Kaikki olivat pellot menemässä nurmeksi, ojat kasvoivat pajuja, aidat kaatuneet, katot repaleina ja joka kohta veisasi viimeistä värsyään. Mutta on tämä nyt meidän käsissä pessyt silmänsä. Ja ilman meittä olisi tänäkin kevännä jääneet kylvämättä nämä pelto vähät. Sanon vieläkin, että ei tässä tuli palaisi, jos ei olisi meitä"…
Tahvo kääntyi kotiin päin ja jatkoi:
"Mutta käykää nyt mökkiin levähtämään."
Ukko lähti Tahvon jälkeen astumaan ja virkkoi:
"Periltähän se on hyvä palata, sanotaan."
Pirttiin astuivat jäljekkäin ukko, Tahvo, ja Olli-Pekka jälkimmäissä. Pirtissä olivat kaikki rukouksissa pöydän ympärillä, kasvot laskettuina pöytään. Siellä oli joukossa Riikka ja Katrikin ja lapset kaikki, että nuorimmat vaan nukkuivat kätkyessä.
Tahvon kasvot hulmahtivat, katsahti tulisen silmäyksen joukkoon ja äsähti:
"Pois se ilve!"