Parkuen itkivät toisetkin…, Kohta kuitenkin hiljenivät.
Jo hiljeni Reetakin ja kyynelsilmin ja tuhkien kaikki seisoivat Kertun ympärillä… Mutta hetken perästä Vappu pyyhki kasvojaan ja virkkoi:
"Siskot, siskot, mitäpä itketään… Kiitetään Ju… malaa…"
Raskas huokaus puhkesi Aunolta, uudestaan tulvahtivat silmät, mutta sormensa liitti ristiin ja lankesi Kertun viereen maahan ja alkoi ääneen rukoilla. Siihen lankesivat toisetkin siskot. Mutta Tahvo ja Olli-Pekka siirtyivät pöydän päähän penkille, istuivat mykkinä allapäin ja kasvot hieman värähtelevät. — — —
XLIII.
Reeta ei enempi lähtenyt enää Pahtajärvelle, vaan haki lehmänsä ja kaiken elämisensä Pietolaan. Mutta raskasta mieltä hän kantoi kauan ja Kertusta hän tahtoi puhua. Kun sai kylliksen Kertusta jaaritella, niin hänen kyyneleensä vähenivät ja elämänsä näytti keveämmältä.
Kirkossa kulki nyt Reeta joka Sunnuntai. Niimpä talvellakin ja Lauantai-aamuna päivän hämärässä nähtiin Reeta kaksisauvassa hiihtovan kirkolle päin pieni tuohikontti selässään, sarkapäällyksinen turkki päällään ja töppöset jalassaan. Saarnastuolin kohdalla oli se penkki, jossa hän aina istui penkinkorvassa. Turha vaiva oli häntä siitä käskeä paremmaksi ja yhtä turhaa oli häntä estää siihen menemästä. Maanantaina vasta se Reeta talvisaikana palasi kirkosta, mutta palatessaan hän koki ison joukon linnunpyydyksiä. Usein hän tuoden tuli kotiin, ja mieluinen hymy kasvoissaan hän heitti kirjavan takkansa riemusta hyppelevän lapsijoukon käsiin. — — —
Niin ajat eellehen menivät, eläjät menivät mukana. Kului vuotta kaksikymmentä. Saaralla oli jo toinen mies. Rekke se oli miehen nimi. Sillä oli kuusi lasta. Kalliojärven rannalla lähellä Pietolaa oli kaksi uutistaloa; pietolaisten sukulaisia niissä asui. Niissä oli kammassakin kymmenen lehmää, härkä, muutamia lampaita ja hevonen. Kontunsa saivat Reetan määräämältä tienoilta Pajusuolta ja perkkiomaaksi antoi Reeta niille avaran Parsikorven, jonka kerran Pahtajärven tulva lietytti heinämaaksi. Pahtajärvellä oli kaksi suurta taloa, enemmän kuin kuusikymmentä lypsylehmää kammassakin talossa, erittäin maa nouseva karja, lampaat ja hevoset. Toisessa oli Katri, toisessa Riikka emäntänä. Riikalla oli kaksitoista lasta, Katrilla kahdeksan. Riikalla oli kaksi miniää ja yksi vävy. Katrilla yksi miniä ja yksi vävy. Olipa vävy Vapullakin ja sillä kolme lasta. Vävyt lapsineen olivat kaikki kotona, mutta heillä oli jo talointeokset vesikatossa ensimmäinen parin sataa askelta Riikan talosta länteen päin ja toiset taasen samalla matkalla eteenpäin. Saara se asui Pietolassa juopon ja pahapäisen miehensä ja lastensa kanssa. Kaikki muut olivat Pahtajärvellä. Reeta ja Martta olivat Katrin talossa, mutta Vappu vävyineen ja Auno ne olivat Riikan kotona varsinaisesti, mutta auttelivat asioissa kumpaisessa talossa milloinkin parhaimmin tarvittiin. Talojen pellot olivat pitkin entisen järven rantaa kahtaalle päin. Etelän puolella noin kuusikymmentä askelta kartanoista oli murtoinen loivasti viettävä kangas, jossa tuolla täällä karhotti lakkapäinen aarniohonka, jonka hirrenhakkaajat rosoinsa ja suuruutensa tähden olivat jättäneet seisomaan. Pohjois- ja itäpuolella hieman kaarevana lepäsi Pahtajärven pohja aaltoilevana heinikkona, siinä enemmän kuin tuhannen lehmän kontu, jota Reetan lavalla suurimman osaa niittivät Lainion kyläläiset. Taloin puoleista laitaa aivan Katrin talon vieritse kulki kiiltävänä vyönä vienopyörteinen virtajuova, joka loivasti mutkitellen halkasi äkeän heinikon. Lännen ja luoteen puolella lojotti yhteisenä laitumena suuri Karpalosuo, jonka sakeassa heinikossa karjat polviaan myöten kaahlailivat ja kielellään kierrellen napsivat mehukkaimpia latvoja. Yli tuon Otavan Karpalosuon alangon lännen metsien yli näkyi Hyllyäiskeron muhkea laki ja Karhurovan selänteen korkein harja. Idässä noin viidentuhannen sylen päässä möllötti jyrkkärintainen Hirvaskero. Luoteen pilvien rajalla enemmän kuin puolentoista penikulman päässä sinisenä johotti monilakinen Luopiovaara. Sen jynkistä kalliorotkoista usein vielä Heinäkuussa valkeina kirjoina paistoi menneentalven hankinen lumi; mutta alempana sen painanteisilla liepeillä kasvoi huikea haapa ja rauduskoivun sekainen kuusikkoviita. Sen viileässä hämärässä kupelehtivat lukuisat koppelon ja pyyn poikueet ja jäniksen kyykkivät pojat kätkeytyivät kuhisevan hattuheinikon ja sanajalkojen suojasään katokseen. Etelän ja lounaan sivulta valtasi taivaanrannan Sainiokankaan mäntyinen selkä, jonka hitaasti kaltevan vietteen takaa tuskin puolikyljistään jaksoi nousta talvinen aurinko sen kuhmuiselle harjalle. Kaakon korpien helmassa tohisi moniputouksinen Lappakoski, jonka vaisu johina levisi lähisiin metsiin. Katrin talon vieressä seisoivat vielä ne kolme silvettoaihkia, joitten juuressa ennen kyhnötti Reetan ja Kertun asunto, entinen Pieton kalasauna. Näitten aihkien ympäri oli tehty kuorituista mäntypiduista ristikkoaituus ja rahit aitovierille ympäri aituusta. Kuten Pietolassakin rannalle männyn juureen, siihen kokoutuivat siskokset aina joutoaikoinaan muistelemaan elämänsä sattumuksia ja kertoilemaan nuoremmille kokemistaan matkojensa vaiheista ja toisinaan aina lukemaan ja laulamaan virsiä.
Niimpä tänäkin hetkenä Auno luki sitä vanhaa savustunutta Raamattua ja useimmat talojen perheistä olivat kuulemassa. Nyt oli poutainen Sunnuntain iltapäivä Heinäkuussa. Oli ollut pitkä pouta, sakea auer täytti ilman, että punasena vaan paistoi helteinen aurinko; mutta virkeästi leuhutteli etelän leppoinen tuuli ja välistä reuhautti sinne tänne Aunon kirjanlehtiä.
Mutta kenenkään huomaamatta sakeni ilma ja kuului hieno katkeamaton jyrinä.