* * * * *
Pystyvalkea palaa rekotteli takassa ja hiljaa istuivat tytöt sen ympärillä, kun muori astui pirttiin mytty kainalossa. Heitti turkkinsa naulaan, puhalti väsymyksen henkäyksen, pudotti kaulalleen päähuivinsa ja kahden käden oikoi hiuksiaan takaraivalle päin. Istahti sitte pystyvalkean luo, hengitti väsyneesti, että olkapäät nytkivät. Tyttöjen silmät säteilivät ja rinnat hytkähtelivät ilosta.
Muori: "Pian on huono voitettu, minkä minäkin. Oli kiire mielestäni ja hiihtää kutostin vähän kiireemmästi, niin raukesin loppumatkalla, ett'ei tahtonut jalka jalasta erota… Niin. Ei se tule vanhuus yksinään… Kas niin! Teillähän on tässä oikeen iloinen pystyvalkea. Näkyi niin ihanalta jo tuonne rantaan, kun hiihdin tuota järveä. Tuntui kuin olisi jo lämmittänyt, kun hohde näkyi ikkunasta… Tuoppas, Kerttu, tuo myttyni."
Kerttu ei odottanut kahta käskyä, loistavin kasvoin toi mytyn muorin syliin. Muori alkoi sitä päästellä, vilkasi lämpymän katseen tyttöihin.
"Tuleppas nyt tänne, sinä, minun pieni Marttani, niin saat tuliaisia. Katsoppas tätä… ja tätä… ja tätä… Tahdotko sinä kaikki vai annetaanko tästä muillekin?"
Martta: "Annetaan vaan."
Tyttöjen silmät leimahtivat, rinnat hytkähtelivät ja kasvot sulivat mieluiseen hymyyn. Muori otti rukiisen leivän, voirasian ja palvatun lampaan lihavänkäleen.
Leivästä leikkasi hän yhdeksän palasta, pani voita päälle ja lihaviipaleet pani voin päälle ja asetteli ne riviinsä jakkaralle. Sitä riviä katselivat tyttöjen silmät ja vuoroon lentivät katseet muorin hymyilevään muotoon. Viimeisen palasen kun muori teki ja pani siihen toisten viereen, niin kysyi hän:
"Oletteko milloinkaan syömään ruvetessa kiittäneet Jumalaa tahi siunanneet?"
Tytöt nyrskähtivät allepäin ja häpeän puna valusi kasvot.