"Minun tukkanipa on kauniimpi, kuin teidän."
Kerttu: "Minkä tähden?"
Saara: "Sentähden, kun on valkea."
Kerttu: "Kasvahan meidän pituiseksi, niin kyllä tukkasi mustenee.
Kasvahan toiset viisi vuotta."
Saara sukasi tukkansa takaraivalle päin, pudotti kädet helmaansa ja huokasi tyytyväisyyden huokauksen. Välinpitämättömillä silmillään hitaasti silmäili sitä pientä elontannerta.
Mutta heti kääntyivät silmät Aunoon päin, kun se siellä loukon puolella virkkoi:
"Nyt ne ovat isä ja äiti kirkossa". Auno huokasi syvään, pani kätensä korvalliseen ja masentuneen näköisenä virkkoi:
"Äiti se käski meidän iltasella maata ruvetessa ja aamusella noustua lukea isä meidän ja herran siunauksen, jottei ruma henki saisi tehdä meille pahaa."
Kerttu: "Emmepä illalla lukeneetkaan, — — räimme ja telusimme vaan."
Auno: "Senpätähden minä näinkin pahaa unta… Luetaan nyt."