II.
Oli sunnuntaipäivän aamu kesäkuussa. Kirkossa olivat isä ja äiti.
Lukukirkossa ne olivat, kuten äiti sanoi lähtiessään.
Tytöt keturoivat vaan paitasillaan remaantuneella yövuoteellaan pirtin karsinalattialla, vaikka aurinko oli jo aamusten rinnoilla. Reeta se oli jo aikoja noussut, oli lypsänyt lehmät ja ovensuussa siivitsi maitoa puhtaanvalkoisiin hulikoihin. Hän oli vähän tympeällä mielellä, mulautteli suurilla harmailla silmillään ja virkkoi:
"Mokoma laiska joukkio. Ette tulleet edes kärpäisiä hosumaan lypsyaikana! Punikki kaasi maitonsa pellon hyviksi kärpäisten kanssa kiuskaissaan. Semmoinen maitoläikkä meni kaikkein vahvinta maitoa — — puoli tuommosta kiulua. Se ei ole pikku vahinko se. Toiset tytöt eivät kuunnelleet Reetan saarnoja, kirnusivat vaan vuoteellaan."
Reeta kun sai lypsyastiansa järjestykseen ja maitohulikat hyllyyn niin kahden käden sukasi hartona olevia, lyhyitä hiuksiaan korvallisilleen ja virkkoi sille vuoteen väelle:
"Jos sen karitsat ette nyt rikeneen kohoa jalanviljaan, niin katsokaa kohta! Ovat rypeneet vuoteensa yhdeksi taulaksi, on siekaleina, kuin koiran repimä."
Tytöt pyrähtivät ylös, kuin pyyparvi, kun kuulevat läheltä metsäkoiran räksynnän, istahtivat penkille ja pyörein silmin seurasivat Reetan menettelyä vuoteen kanssa, kun sen ryssäsi summassa kokoon ja toruen kantoi ulos.
Tytöt ne kuuntelivat Reetan saarnaa, istuivat penkillä ja heiluttivat alastomia jalkojaan penkin laidalla. Mutta Saara, joka istui akkunan kohdalla, katseli vaan oman päänsä kuvainta auringon paistelevyssä lattialla. Sitä hän katseli ja kasvoissa näkyi mieluinen myhäily, kun hiukset olivat karhallaan yksi imake yhtäälle, toinen toisaalle, ja varjo tuli kuin tuulenkopran kuvain. Haa kallisteli päätään puoleen ja toiseen ja siihen mukaan liikkui varjokin.
Saara vilkasi toisiin tyttöihin onko noilla ollenkaan päät sitä mallia. Mutta olihan se, kuin olikin jokaisen pää samallainen tarvas.
Saara veti korvalliseltaan yhden imakkeen katsellakseen ja ihastuen virkkoi: