Muori hymyillen katseli yhä nukkuvaa tyttöjoukkoa:
"Elätikseen se on Jumala luonut kaikki ihmiset… Mutta enhän muistakkaan. Minulla olisi täällä nyytyssä tuomisia tuolle pienelle nukkujalle. Tässä on, katsoppas Liisa, — tässä on näitä vaatteen apuja ja tässä ruo'an apua. Myöhästyneet ovat nämä saunaiset, mutta parempi myöhään, kuin ei milloinkaan."
Liisan silmät remahtivat. Hän laski löyhästi käsiään yhteen:
"— Herra Jumala! No mihin se nyt sopii, kun olette kantaneet meille puolen talouttanne. Eihän se nyt mahdu maille eikä halmeille semmoinen paljous. Voi, voi! tuommoiset jäärän nivuset, kolme tuommoista leipämöykkyä ja voirasia. On tuossa varmaan enemmän, kuin neljä naulaa tuommoista kesävoita kuin kultaa ja juurtoleipä kuin mikä seulan pohja. No on nyt puoleksi talvea syömistä. Ja — — entäs näitä vaatteita! Mitä te nyt ajattelitte, kun tuommoisen lakanankin kannoitte ja tuommoisen peitteen! Entäs vielä näitä pienempiä riepuja, kuinka monta! Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, yksitoista, kaksitoista. No ei vähä! En tiedä mitä minä sanon teille tästä. — Katsoppas nyt, Pieto, eikös tule syömistä, jos syöpiäkin."
Pieto kohotti kumaroita hartioitaan ja virkkoi:
"Eivät ne kauaksi kestä."
Liisa pani tavarat pöydälle, siirtyi takan luokse kohentelemaan tulta ja sanoi:
"Tässä on meillä lintukeitto tulella. Pitää muorinkin jäädä yöksi meille pitkästä kotvasta, meidän lintukeitolle. Eipähän teillä lapset itkene kotonakaan."
Muori istahti pölkylle kätkyen ja piisivalkean välille, heitti suonikkaat, vahvat kätensä helmaansa, katsahti ympäri matalaa pirttiä, katsahti tyttöjen vuoteelle, katsahti kätkyeen ja mieluinen myhäily loimakoissa kasvoissa, virkkoi:
"Olen mielelläni yötä, vaikka kyllä kai nyt ei yö silmää kaivaisi, kun on tuommoinen täysi kuu, mutta on niitä minulla päiviäkin. Yötä olen täällä."