Liisa otti teiren rahilta käsiinsä, rupesi sitä leikkelemään kappaleiksi ja virkkoi hymyillen:

"Pannaanpa vaan sitte, kun niin tahdot. Syöpi kyllä suu satakin kekoa, vaan kekosellakin elää… No mikäs nyt Reetalla, kun niin punastuksissasi tulet?"

Reeta: "Kassilan muori tulee tänne. Tuossa on jo kartanolla… jo tulee tänne, kuuluu jalan kopse." Liisa: "No anna tulla… Kas kun tulitte! Terve tuloa! Olen kaiken päivän ajatellut, ett'eikö muori enää muistakkaan meitä täällä."

Kassilan muori laski nyytynsä penkille, heitti turkkinsa naulaan ja kiskasi huivin päästään. Marraskuun kolean tuulen punastuttamin kasvoin ja loistavin silmin, läheni kehtoa ja virkkoi:

"Pitihän minun toki lähteä teidän perheen uudistustanne katsomaan… No jopa se nyt Pieto on tainnut saada mieluisensa kätkylinnun, kun niin tyynesti soudattaa nyrkyttelee."

Liisa: "Eipä se kovinkaan tunnu olevan siitä mielissään; vaan hyvänäänhän sen nyt saa pitää… Sitähän tämä nurisee, kun ei saa yhtään poikaa."

Muori: "Ihmisinä niitä pidetään tyttöjäkin… No jopa siellä onkin lihava tytön loskare. Voi, voi, kun mässöttää kasvot, kuin vuosikkaalla ja kaksi leukaakin on kuin lukkarin muorilla! Kylläpä siinä ei olekaan Pietolla tyhjä soudatettavana… Mutta sepä on itse näkösensä… Ei sentään, on siinä kumpaisenkin osaa. On tuo nenä isän ja tuokin otsa vähän, mutta kulmat ja nuo hymykuopat ovat äidin puoleen… Nukkua sihottaa se vaan eikä tiedä elämän huolista… Mutta missä ne ovat toiset? Reeta tässä vaan on. Tämähän se on jo suuri tyttö. Ja se on isän näköinen, kuin suustaan sylkenyt… Kas tuollahan ne toiset jo nukkuvat oikein yöteloillaan."

Liisa: "Siellähän ne nukkuvat. Ne ovat iltaunisia, kuin kananpojat. Kun ilta vaan alkaa pimetä niin alkavat unillaan kätistä ja hierovat silmiään — niin olen aina tehnyt vuoteen, jossa saavat yönsäkin nukkua yhteen perään. Ja joutavatpahan nuo töiltään. Kyllä ne aamulla ovatkin aikanaan kilkattamassa."

Muori: "Mutta ne eivät ole karvakatoja yksikään. Suusta syöneen tuntee, ihosta ilman istuneen. Eivät ne ole hukkaan syöneet; kasvot kuin leipäreet… Kyllä siitä vuosikymmenen perästä joukkoa pemahtaa."

Liisa: "Kyllähän se sitte mäki velkansa maksaisi, mutta nyt tässä ovat länget lujalla olkapäissä, kun ovat tuossa kaikki pieniä, ei toinen toistaan kykenisi tulesta auttamaan. Ja kun syöminen on saamisessa, elämä ulon varassa, niin kyllä se kinnaroittaa. Mutta antaapa hänen vaan mennä yhden päivän kerralla. Terveinä kun lienemme, niin metsä ja järvi meitä kyllä osaltaan elättää, ja leivän jatkoa otetaan petäjästä."