Pieto: "Kaikki metsot; nuo neljä teirtä ovat eilisiä."
Muori: "No, miten se on mahdollista? En tähän elettyyni ole kuullut yhtenä päivänä ammuttavan noin paljoa; — en soitimestakaan."
Pieto: "Keino se työn tekee, ei väen väkevyys. Minä eilisnä aamuna jo löysin tuon metsoparven ja vainosin ampuakseni. Mutta ne olivat niin arkoja, ett'eivät kestäneet, niin minä vaan hiihtoa suohkasin perässä koko päivän, etteivät saaneet syödä. Illalla pimeän tullen varroin, mihin laskeutuvat hyydökseen. Siihen minäkin tein nuotioni ja tänä aamuna, kussa vaan kohosivat honkien latvoihin, niin silloin minäkin olin kintereillä. Ammuin jo yhden, mutta ne pölähtivät lentoon. Vaan ne kun eivät pakkasella lennä pitkään, niin minä, kun täyttä väkeäni lähdin kaiuttamaan perään, niin tapasin paikalla ja ammuin taasen muutaman. Ne taas siirtyivät palasen matkaa, mutta minä rehmitin perässä ja ennen kuin tiesivätkään olin siellä minäkin. Sitä tekosta tein ja ajelin koko päivän, ett'eivät saaneet syödä, mutta kun ilta tuli, niin jo jureusivat syömään, ett'eivät olleet tietääkseenkään, vaikka minä kolmetoista metsoa ammuin yksistä jalkaini sijoista. Ei kun vihassa vaan repivät männyn kerkkiä."
Muori: "No ei vähän, kun kolmetoista yksistä jalkainsa sijoista."
Pieto: "Niin, olisi niitä saanut vaikka viisikymmentä, mutta luodit loppuivat."
Muori: "No jo tuota oli tuossakin. Ei ole katumista."
Pieto: "Tallessa ne ovat siellä. Kun minä aamulla taasen lähden, niin kyllä niistä luku haihtuu."
Muori: "Kelpaa elää: noutaa vain, kuin aitastaan."
Tytöt sukerehtivat lintujen ympärillä lukien ja lonien niitä.
Muori kääntyi tyttöjen puoleen.