Oli kojakka ilta Huhtikuussa. Metsästä tultuaan olivat tytöt syöneet iltaisensa ja illan kajaksen valossa istuivat pirttinsä peripenkillä.
Auno katseli kämmentään ja virkkoi:
"Ilkeä kun tuohon tuli tänä päivänä tuommoinen verirakko."
Sanna: "On minullakin tuossa sormen juuressa aika rollukka ja kihelmöipi pahennusta."
Vappu: "On minullakin, mutta olkoon. Kylläpä tänä päivänä aukesikin korpi sen edestä. Kun Kassilan muori nyt tulisi kattelemaan sitä aukeaa! Sehän se kerran esitteli meille niityn tekoa Pajupurolle."
Kiikka: "Eipä taida muori tulla enää."
Kerttu: "Vuoteen omana on muori; ei tuntenut minua enää, kun kävin tässä viime viikolla. No, kyllä se tuo hauta viepi näköisekseen, ennenkuin se kokonaan viepi. Siinä ei ole mullan muuttamista. Ne suuret silmätkin olivat kuoppaan painuneet ja posket sisään loksahtaneet; ja joka paikassa ei muuta, kuin luut ja sininen nahka ja nukkumaton henki laiden raossa. Hourata hupatti vaan. Mutta se kauniita rukouksia lukee houratessaan… Niin, meiltähän jäi se lukeminen, kuin kantoon."
Auno: "Niinpä teki."
Vappu: "Kova lykky sentään, kun se todellakin jäi, vaikka se Kassilan muori meitä niin toimessaan opetti. Se on todellakin unehtunut, ett'en suinkaan minä iitäkään tuntisi, vaikka jo tavata jaanasin. Ja kirjaimiahan ne hariloivat jo jokainen, mutta kyllä se on unohtanut, hävinnyt kuin tuhka tuuleen."
Sanna istui selkäkenossa, heilutteli oikeaa jalkaansa toisen polven päällä, keikautti vähän niskojaan ja virkkoi: "Hävitköön! Vähä vahinko. Pääsee tämän maailmaa läpi toki oiki luennoin ja laulannoin. En perusta! Lukekoot kirjanoppineet ja fariseukset; kyllä meillä on muutakin työtä. Niinpä toki helppoakin se luenta. Minä muistan, kun Kassilan muorin opettaessa kolme päivää istuttiin, niin hartioita pakotti, kuin olisi suolatynnyri ollut selässä ja pää tuli huomioksi, että silmät valehtelivat."