Auno: "Se isä tuli niin sievän näköiseksi, kun äiti sille sitoi kaulaan mustan silkkihuivin, jonka alta jäi näkymään valkea paidankaulus. Sitte isä pani kirkkolakin päähänsä ja oli niin totisen näköinen."
Katri: "Minkätähden se äiti itki lähtiessään?"
Kerttu: "Ei se itkenyt."
Katri: "Itki se! Silloin kuin isä jo kontti selässä ja ne uudet paulakengät kädessään, avojaloin astui tuonne Pajulehtoon päin, niin äiti tuossa kartanolla kokoili helmojaan ylemmä, otti vaaterasiansa käteensä ja sanoi meille, että 'olkaa nyt hyvinä lapsina, niin Jumala teitä siunaa'. Ja silloin se itki. Kyllä minä näin, kun vesikarpalot pyörivät kasvoja alas."
Auno: "Näkyi se itkevän."
Riikka: "Mitäs se itki?"
Auno: "Enhän minä tiennyt."
Katri: "Niin, itkipään äiti, vaikka Kerttu sanoi, että ei itkenyt."
Kerttu: "Minä en niin ajatellut, katsoin vaan isää, kun se oli niin puhtaissa vaatteissa ja leuka niin sileänä. Musta parrantynki vaan harmitti, mutta puhdas se oli sittenkin. En milloinkaan ole isää niin puhtaana nähnyt."
Kotvasen siinä istuivat äänetönnä, jalkojaan heiluttelivat ja katsoivat, kun Reeta ripsutteli vettä lattialle, lakasi sitä ja murisi: