Muori ei virkkanut mitään, katseli vaan loistavin silmin tyttöjä. Kurttuiset kasvot olivat muorilla mieluisessa hymyssä ja entinen, harmaapäällyksinen turkki löyhällä. Kaulus repsotti olkapäille käännettynä ja laihoilla suonikkailla käsillään piteli hän turkkiaan kiinnempänä. Semmoisena hartiat hieman kumarassa ja paulakengät jalassa seisoi muori.
Sanna astui muoria kohti, mutta muori väisti, nousi pankolle ja halkoläjän päältä uunille.
Kaikkien kasvoissa näkyi kummallinen väristys; olivat hiljaa, ettei kuulunut hengitystäkään.
Kerttu huokasi syvän huokauksen ja virkkoi: "Kyllä ei ollut se oikeaa."
Reeta: "Sitä minäkin."
Katri: "Minua pelottaa. Hyi, oikein värisyttää!"
Sanna: "Pahalta minustakin tuntuu, — mutta mitä se ennusti?"
Reeta: "Sitä se ennustaa samoin, kuin äitimmekin haamu, että Kassilan muori on kuollut."
Sanna: "No älä nyt semmoisia… Mutta tuleepahan isä tänäkin iltana kotiin… Ompahan lintuja muutamia kepertynyt."
Pieto tuli ovesta, heitti lintunsa lattialle, katsahti tyttöihin ja virkkoi: "Kassilan muori se on heittänyt".