Akat samoin kuin rovastinnakin unohtivat oman märkänä olemisensa Ailin tähden ja sen pelastumisen ilosta istuivat vaan Ailin lähelle nurmelle ikään kuin levähtämään työnsä tehtyä. Niinpä rovastikin tarkan näköisenä istua könehti joukkoon ja ikäänkuin äskeisen raamatunselityksensä jatkoksi alkoi hartaalla painolla kälkötellä:

"Jumala se kaikki sallii. Jumalan kädessä me olemme. Ei hiuskarva putoa ilman hänen tahtoaan. Niin se on, Jumalan kädessä me kaikki ja kaikkinemme olemme… Mutta tuo kylmä vesi. Se ei ole terveellistä, että paiskautua uimaan jääkylmässä vedessä. Kumma, että mamma lupasikin ne. Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Mutta hyvä on kuitenkin näin. Jumalan kädessä me olemme".

Akat eivät kuitenkaan joutaneet kuulemaan rovastin kälkätystä, vaan kilvan kertoivat vanhoja kuulemisiaan elävän puun taulan ihmeellisestä voimasta, miten se ja sekin oli sillä pelastettu henkiin, vaikka oli vuorokauden ollut järven pohjassa. Ja miten sekin Kosulan ukkovainaa oli kesäisen päivän ollut Pankkakoskessa ihan tulenpalavassa jyrhämässä, että repimällä oli saatu kiven välistä pois, vaan kun olivat hyväsen rupeaman polttaneet elävän puun taulaa nokan alla ja harjanneet jalkopohjia semmoisella harjalla, jonka tekijää eivät tienneet, niin siitä oli ukko ruvennut aivastelemaan ja vironnut ja elänyt päälle päivänsä.

Ihmettelivät vielä sitä kun siinä hätäytymisen pökerryksissä äsken ei juohtunut mieleen muille kuin Kaisalle.

Kaisakin kertoi, että häneltäkin yritti unohtua, vaikka se on äidin opettama taika. Kertoi äidillään olleen aina tallessa elävän puun taulaa ja siitäpä hänkin oli saanut ja ilman sitä taulan palasetta ei olisi tyttö elävien joukossa. "Se on totta se. Se on totta se", kuului akkojen suusta yhteinen vakuutus.

Rovastinna ei tätä akkain puhetta kuunnellut, hoiteli vaan Ailia, mikä heikkona sairaana ja vaaleana kuin haavan lastu makasi kentällä. Ja kun ei osannut enää mitään tehdä sen ensimäiseksi hoitamiseksi, niin alkoi rovastille: "Ailin ei ole hyvä tässä. Lähdemme kai kotiin. Eikös lähdetä, vai mitä sanot, Hermanni? Asetamme Ailin venheeseen maata niin siinä se menee. Eikös niin?"

"Lieneehän se parasta", sanoi rovasti ja alkoi kömpiä ylös.

Rovastimme tarttui nyt syliksi Ailiin ja lähti kantamaan venheeseen, mistä pojat olivat jo veden viskanneet pois ja laittaneet lähtöön valmiiksi. Kaikki ymmärsivät sen lähtöhommaksi ja kohta nähtiinkin valkea purtilon näköinen venhe rientävän Jänislahden perään päin, jonka perässä rovasti itse selkäkenossa viiletti ja nuorimmat lapset iloissaan hälisivät rovastinnan kanssa. Ja kun eivät Ailin pelastumisen ilosta osanneet muutakaan sanoa niin hokivat: "Eipäs Aili hukkunut, vaikka mamma luuli. Näimmehän me, että Aili liikkui järvessä. Mamma pelkäsi tyhjää. Eipään se Aili hukkunut". Mutta Lillin silmät olivat pyöreinä ja hätäisinä josko Aili kuitenkin kuolee, kun näki sen olevan niin kovin kipeän ja mammankin näki olevan niin murheissaan ja huolissaan.

3 LUKU.

Rovastinnan tämän päiväinen elämä oli kun unta. Aivan kuin pahaa unta, mistä herättyään iloitsee, että se oli unta. Mutta nukuttuaan joutuu samoja synkkiä vuoria ja hirvittävien syvyksien partaita kynsin hampain kiipeilemään missä kauhistus ja pelko panee vapisemaan koko olennon, että herää ja iloitsee kun se oli unta. Mutta nukuttuaan kuitenkin joutuu taas yhtä kauhistaviin pimeisiin käytäviin missä vanhain rakennusten päälle luhistumisen ja eksymisen pelko täyttää mielen ihan tukehtumisen rajalle, josta taaskin vaivoin herää ja iloitsee, että oli unta.