"Ole huoletta, veikkonen. Kaisa tulee vaan siitä ylpeäksi… Lähtisit sinä pappilan rouva hupsua akkaa kiittämään. Miltä tuo näyttäisi", sanoi rovasti yhä kuivemmasti ja ylpeästi käänsi päätään pois näyttääkseen, ettei hän tahdo kuullakkaan senlaista hommaa.
Rovastinnan pullea muoto tuli levottomaksi ja hän sanoi päättävästi:
"Minun kuitenkin täytyy päästä kiittämään Kaisaa vaikka läpi valkean…
Voi, voi miten onnetoin olisinkaan, jos Aili minun ajattelemattoman
tekoni tähden olisi tuonelan omana, mikä ilman Kaisaa niin olisi."
Rovasti kääntääkseen rovastinnan mieltä siitä asiasta pois alkoi: "Tänä päivänä, kun on näin kaunis ilma lähdemme kävelymatkalle tuonne hautuumaalle. Sinne kuului olevan aivan kuiva tie. Tuosta sillan takaa kuului lähtevän aivan kuiva, hyvä kärrytie. Eikä se kovin kaukana olekaan, tuossa vaan salmen takana kankaalla. Lillin ja Ailin otamme mukaan. Mimmi ei jaksaisi niin pitkältä kävellä ellemme tuota Lahdenperän muijaa pyydä kantamaan… Lähdemme ihan aamiaisen syötyä."
"Lähdemme vaan… Siinä tapauksessa jätän huommiseksi Jahtirannalla käynnin", sanoi rovastinna ja lopettaakseen siitä puheen, alkoi silitellä Ailin päätä, joka lattialla seisoen ja voileipää kädestään syödä jykertäen, oli nojannut selkänsä sohvalla istuvan äitinsä polvia vasten. Sitä hän hymyillen silitteli hiljakseen puhellen: "Sinä Ailini, rakas! Minun kiharatukkainen Ailini olet vielä tässä. Oi kuinka kauhistava on muistaa sitä eilistä päivää. Mutta miten opettavaista sentään onkaan olla senlaisenkin tapauksen keskellä. Ilman senlaista tapausta ei tulisi koskaan tietämään miten lapsi on likellä äidin sydäntä. Tavallinen taudin tuoma kuolema ei sitä opetusta anna."
Rovasti ei tähän puheeseen jatkanut mitään. Vötkötti vaan leposohvallaan selkäkenossa ja rykästeli enemmän haihduttaakseen rovastinnan ajatuksia kuin rykimisen tarpeessa ja ajatteli: Kyllä se on totta, että nuo akat ovat kaikki yhtä hupsuja. Eivät tiedä edes omasta arvostaan. Pappilan rouva lähtisi nyt mökin akkaa kiittämään. Vie ja vikise.
Aili pureskellessaan voileipäänsä katseli kumpaisenkin silmiin ja kun näki äitinsä hymyilevän hänelle, niin tahtoi sanoa jotain ja kun ei muuta osannut niin sanoi: "Enhän minä kuollut."
"Ethän tuota, Jumalan kiitos, kuollut, kun pelastuit. Tiesitkö miten pelastuit?"
"Heräsin vaan kun unesta. Rintani oli kipeä."
"Voi lapsirukka… Mutta mitenkäs hukuit?"
"Se puukappale, minkä kanssa uin, kun karkasi, niin menin pohjaan. Silloin meni vesi henkeeni etten saattanut huokua enkä liikuttaa mitään. Kuulin kun rannalla huusivat tulemaan pois, vaan en päässyt."