Tätä sanoessaan Malla taas katsoi salaisesti rovastinnan silmiin näkyikö niissä mitään liikaa värettä. Mutta ne olivat yhtä viattomat, kuin äskenkin ja ihastuneesti sanoi: "Se on totta se. Nyt minäkin muistan. Aivan sitä se haveksii… Se noilla tuollaisessa tilassa olevilla muistuu mieleen kaikki mitä ikänään ovat kuulleet ja nähneet, kuitenkin niin hajanaisesti, kun uninako. Niillä kaikki koko elämän kokemus on yhtäaikaa silmien edessä kuni taulu. Mutta kuitenkin niin hämäränä, ettei siitä voi eroittaa kokemusten eroituksia ja sentähden ne puheetkin menevät niin sekasin, sikin sokin, että ainoastaan sen elämäntapauksia seurannut voi tuntea, mitä se milläkin sanallaan tarkoittaa ja missä se milloinkin menee".
"Niin se on."
"Kyllä se niin on," todistivat soutaja-akat. Tämän sanottuaan kaikki jäivät nyt äänettömiksi, tuntui kuin joku salainen paino olisi sulkenut suut.
Kotiin tultuaan rovastinna puhui rovastilla käynnistään Jahtirannalla ja kehoitti rovastin käymään lohduttamassa Kaisaa. Mutta rovasti vihaisesti tikaisten sanoi: "Minäkö, minä… Minäkö lähtisin hupsun akan kanssa äkseeraamaan! Se joltakin näyttäisi. Hym!"
Nämä sanansa rovasti sanoi sellaisella painolla ja ruumiinsa liikkeillä, jotta rovastinna oikein huomaisi miten hän on viatoin siihen kylällä liikkuvaan juoruun.
Pitkän aikaa keinutuolissaan ääneti oltuaan sanoi rovasti päättäväisesti: "Jos kukaan näkee Kaisan meille tulevan, niin pitää sanoa, ett'en ole kotona! Minä en halua häntä nähdä. Vahinko, että tulinkaan häntä tuntemaan."
Tämän sanottuaan jäi rovasti umpimielisen näköisenä istumaan keinutuoliinsa, mutta silmät vilkkuivat rauhattomina tavotellen sitä ja tätä esinettä, samalla kun toisella jalallaan autteli herkkää keinutuoliaan hiljalleen keinumaan.
Rovastinna tuli surulliseksi Kaisan kohtalosta. Hän ei kyllä aikonut enää rovastille puhua Kaisan puolesta. Mutta kun ei tiennyt mitään keinoa hänen auttamisekseen, niin tunsi syvää katumusta, että oli ensinkään antautunut hänen tuttavakseen ja tekemisiin hänen kanssaan.
5 LUKU.
Kaisa ei ollut nukkunut moneen yöhön, eikä syönyt kahteen päivään mitään, itki vaan melkein myötään. Hän vaan itki ja itki. Kaikki elämäntiet näkyivät pahoina mielessä. Mitä enemmän niissä ajatukset viipyivät, sitä katkerammaksi kävi mieli. Ei mikään työ saanut mieltä vaihtumaan, eikä ollut ketään, kenelle olisi puhunut, joka olisi häntä ymmärtänyt.