Siksi hän nyt lähti niiltään nimiään juosta huurottamaan pappilaan saadakseen siellä tavata rovastia ja rovastinnaa, mutta pappilan rannassa olevat vaatteitten huuhtojaeukot hymyillen kertoivat rovastin juuri vasta ikään lähteneen Jahtirannalle päin.
Kaisan silmät pyöristyivät ja hän puolihätäisesti huudahti: "Mitä tietä se meni? En huomannut tullessani."
"Sitä tavallista tietä," kuului akkajoukosta ääni ja kaikkien kasvoissa näkyi salainen hymy ja kaikkien silmät olivat terotettuina Kaisan liikkeisiin.
"Voi, voi, että se nyt juuri lähti sinne," sanoi Kaisa ja lähti juoksemaan kotiinsa päin.
Puolimatkaan tultuaan hän seisahtui, repäsi päähuivinsa päästään ja huusi: "Rovasti hoooi! Huhuuui… Huhuuui!"
Väliin hän aina kuunteli ihan hengittämättä, että korviin ei muuta kuulunut kun sydämen jyskytys. Taas juoksi hän palasen matkaa ja teki samoin, joten hän viimein kulkeutui kotiinsa.
Nyt oli jo ilta. Lapset olivat tehneet jo vuoteen, mutta istuivat kuitenkin akkunan pielessä alakuloisina odottaen äitiä tulevaksi kylästä.
Kaisa kun näki, että rovasti ei ole tullut ja lapsiltaan kuuli, että ei ole käynytkään, niin sai ihan suonenvedon tapaisen kohtauksen. Hän heittäytyi vuoteelle, missä hän väänteli ruumistaan, riuhtoi käsillään, repi tukkaansa ja vaatteitaan ja huusi: "Voi minua onnetonta! voi, minua onnettomista onnettominta!"
Lapset ympärillä hätäisinä kyselivät: "Mikä teillä on äiti? Mikä teillä on kipeä? Oi sanokaa, äiti, mikä teillä on kipeä? Me hieromme. Oi, sanokaa, äiti kulta, mikä teillä on?"
Siitä ei Kaisa näkynyt tajuavan mitään, hän eli vaan omaa elämätään. Lasten pyytäminen näytti vaan lisäävän tuskia. Mutta viimein häneltä purskahti voitamatoin itku, mikä pani tärisemään koko ruumiin. Itkettyään pitkän hetken, hän kuitenkin hieman rauhoittui, nousi ylös ja vaistomaisesti kiirehti akkunasta katsomaan eikö sieltä näkyisi rovastia tulevaksi.